— Ethän sinä ennenkään olisi saanut.
— Siinäpä se rikos juuri onkin, mutta nyt se olisi vielä suurempi rikos.
Lahja itki rajummin.
— Rakastitko sinä minua noin?
— Ehkä en vielä silloin, sillä olin kokematon ja utelias, mutta nyt minä rakastan sinua enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, — sanoi Lahja ja nousi lähestyäkseen Albertia. Albert seisoi näennäisesti kylmänä ja rauhallisena, Lahja lyyhistyi suureen nojatuoliin.
He olivat hetkisen vaiti ja kumpikin ajatteli omalla tavallaan. Albert katseli Lahjaa, joka istui siinä nojatuolissa avuttomana niinkuin paleltunut linnunpoikanen.
Kuinka ihanaa olisikaan olla ilman ruumista! ajatteli hän.
Mutta Lahja, jonka mieli oli nuorekkaampi ja kiihkeämpi, ehti ajatella paljoa enemmän:
Ah, intohimo ja rakkaus, ne ovat sittenkin kaksi eri asiaa. Kun nuorukaiset olivat häntä suudelleet, suudelleet hänen käsiänsä ja hyväilleet häntä, oli hän tuntenut itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Mutta jos niiden kiihko kasvoi, rajummaksi, katosi häneltä mielihyvän tunne, ja hän oli usein silloin itseksensä toistanut: »Suudella, vain suudella, ei enempää, sillä se on rakkautta.» Mutta nyt oli intohimo herännyt hänessä, ja se oli muuttunut täydelliseksi, hurmaavaksi rakkaudeksi. Hänen edessään oli täysikypsä mies, hän tahtoi omistaa hänet ainaisesti… mutta nyt hän oli luisumassa häneltä pois…
Hän hengitti kiivaasti…