Albert sääli Lahjaa, mutta äkkiä muuttui hänen säälinsä käsittämättömäksi, tuskalliseksi intohimoksi. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi menettänyt tajuntansa. Kaikki muut hänen ympärillänsä olevat esineet, paitsi Lahjaa, muuttuivat epäselväksi kaaokseksi…
Lahjan terveet, punaiset posket hehkuivat, hänen koko ruumiinsa säteili lämpöä, ja huoneen täytti hänen olemuksensa pyörryttävä tuoksu… Nuo kukoistavat posket ja avonaiset, punaiset huulet viekoittelivat häntä…
Hänet valtaa ääretön halu puristaa tuo nuori olento rintaansa vasten ja juoda hänen kosteilta huuliltaan se juoma, joka voisi sammuttaa hänen suunsa tukehduttavan kuivuuden…
Nuo huulet väreilevät ja sanattomasti kuiskaavat: »Suutele minua, suutele minua… Suutele pitkään niinkuin silloin…»
Ja ikäänkuin kaikki romahtaisi maahan, kaikki katoaisi, yhtyvät hänen huulensa Lahjan huulien kanssa mielettömään, polttavaan suudelmaan…
Kuinka pitkä onkaan tämä suudelma? Iäisyyskö? Vaiko vain silmänräpäys? Sitä hän ei tiedä… Mutta äkkiä tuntuu hänestä, kuin ovelle koputettaisiin tai kuin häntä lyötäisiin päähän, ja silmänräpäyksessä hän ponnahtaa Lahjasta erilleen.
— Mikä se oli?
Vaitiolo…
— Ah ne hermot, ne hermot ja omatunto…
Äkkiä hän on kylmä kuin jäähdytysastiaan pantu kuohuva punaviini. Hän näkee mielikuvituksessaan Ebban epätoivoiset, surulliset silmät, ja hän kuulee hänen tuskallisen huudahduksensa… Kylmä hiki nousee hänen otsallensa, hän muistaa päätöksensä ja kauheat sieluntuskansa… hän taistelee intohimoansa vastaan ja hengittää vaikeasti ilmaa niinkuin hukkuva juo aaltoa. Hänen hermonsa ovat joutuneet epäkuntoon niin, että hän vapisee kuin haavanlehti tuulessa…