Lahja ei käsitä mitään, vaan seisoo kysyvän näköisenä.
— Mitä se oli?
— Ah ei mitään, ei mitään, minun hermoni vain, — änkyttää hän. — Ollaan nyt järkeviä…
— Järkeviä! — kimmahtaa Lahja.
— Niin, sinä olit utelias, ja minä olin kevytmielinen, me erehdyimme, mutta korjatkaamme virhe viisaudella… Tässä ei ole oikea paikka puhua näistä asioista, minä selitän sinulle myöhemmin, ole nyt järkevä… sinun täytyy ymmärtää, että vaimoni ja lapseni takia…
— Mutta minä rakastan sinua…
— Ei, ei, älä puhu noin… Sinun täytyy unhottaa… Sinä olet vielä nuori, ja elämä on sinun edessäsi, ja minä olen kylliksi vanha itkeäkseni mennyttä kevättäni… Hyvästi, rakkaani… ole nyt järkevä, me puhumme tästä toiste…
Lahja oli äkkiä jäykistynyt.
— Toiste?
— Niin, tilaisuuden sattuessa…