Janne makasi valveilla. Toiset sairaat kuuluivat nukkuvan. Huoneessa oli hämärä valaistus, ja Janne tuijotti valkoiseen kaihtimeen, jolle hänen mielikuvituksensa loihti mitä erilaisimpia kuvia aivan kuin elävissäkuvissa.
Tuleekohan se nyt? ajattelee hän. Ei se vielä saisi tulla. Ei häntä peloita, mutta kaikki on vielä kesken, hänhän on vielä niin nuori. Ei häntä peloita, sillä ei siinä ole mitään pelättävää; ei sen jälkeen ole mitään, kaikki loppuu siihen, mutta se on kuitenkin niin haikeaa, näin nuorena…
Ei kuolemaa ole, sillä jos se olisi olemassa, olisi hän pelännyt vaaraa, mutta hän ei ole koskaan pelännyt…
Elämä on varmasti olemassa, ja kuolema on vain elämän loppu…
Mutta entäs jos kuolema olisi ja sen takana olisi jotain muuta? Ei ole, ei ole, hän ei tahdo olla heikko ja uskoa turhia. Se on pelkoa ja se ei sovi miehelle… Hän uskoo, että sitä ei ole, eikä sitä silloin olekaan…
Mutta kuume nousi ja mielikuvat alkoivat käydä yhä vilkkaammiksi. Hän oli olevinaan suuressa uimanäytöksessä.
Koko avara uimahuone Ursininkalliolla on täpötäynnä väkeä. Aurinko paistaa kielteisesti, ja suolalta tuoksuvat aallot lepattelevat niin viekoittelevasti suuressa altaassa. Naisten pingoitetut, moniväriset päivänvarjot kohoavat väkijoukon päiden päällä kuin suuret, ihmeelliset sienet. Avojalkaisia pikkupoikia istuu sadoittain pukuhuoneryhmän mustalla asfalttikatolla, ja niiden ruskeat, paljaat sääret vieri vierellä muodostavat kummallisen näköisen kaiteen katonreunalle. Liput liehuvat ja pitävät pauketta niinkuin kuivamaan ripustetut pesuvaatteet. Torvisoittokunta soittaa reipasta marssia, ja kaikki esiintyjät astuvat erivärisissä uimapuvuissaan ja ruskeina kuin kupari pitkässä rivissä altaan reunalla olevalle siltamalle. Suoritetaan lyhyenmatkan kilpauinnit, sukellukset, matalat hypyt, hengenpelastusnäytteet ja kehumiset…
Sitten alkavat leikilliset näytännöt ja vihdoin kerroshypyt. Janne on seissyt alastomana nojaten kaiteeseen ja katsellut ihaillen kaikkea tätä reipasta menoa, jolle täysilukuinen yleisö osoittaa voimakkailla kättentaputuksilla suosiotaan ja mieltymystään. Hän värisee osaksi vilusta, vaikka onkin aurinkoinen syyspäivä, ja osaksi jännityksestä…
Nyt tulee heidän vuoronsa. Kaikkien alempien kerrosten hypyt onnistuvat heille jokaiselle, ja yleisö taputtaa ihastuneena käsiään. Kuuluu niin kummalliselta, kun hypättyänsä suuren, jännittävän hiljaisuuden vallitessa veden alta noustessa kuulee vedentäyttämillä korvillaan ihmeellistä, epämääräistä ja kaukaista melua, niinkuin mattoja tomuutettaisiin…
Hänen vuoronsa on hypätä ylimmästä kerroksesta. Hän asettuu siltaman reunalle, katselee kerran alas, ettei vedessä ole ketään tiellä, nousee varpaillensa ikäänkuin punniten ruumistaan, vetää ilmaa keuhkoihinsa, kohottaa kätensä joka lihas jännittyneenä ja heittäytyy sitten viidennestä kerroksesta, joka on viisitoista metriä korkealla, alas huimaavaan syvyyteen…