Mutta juuri kun hän ikäänkuin leijailee ilmassa, nousee hänen ollessaan keskitiessä äkkiä raju tuulenpuuska ja heittää hänet pois tasapainoasennosta, ja hän putoaa tuosta korkeudesta kyljellensä veteen ja satuttaa oikean kätensä niin, ettei voi sitä liikuttaa…
Janne koetti liikuttaa oikeata kättänsä ja huomasi, että hän ei todellakaan voinut saada sitä hievahtamaankaan, siihen vain koski niin kovasti. Silloin hän havahtui mielikuviensa lennosta ja huomasi eläneensä hourekuvia. Hänhän lepäsi vuoteessa…
Jannen on kuuma, päässä jyskyttää voimakkaasti, korvissa humisee kummallisesti niinkuin kaukainen kosken kohina. Niin, siinä se tuleekin… tuossa se on. Hän näkee pienen vesipisaran, äkkiä se hajoaa kahtia, nämä puolikkaat jakaantuvat taas vuorostansa kahtia, nyt niitä jo on monta, lukemattomia, satoja, tuhansia, niitä alkaa tulla kaikkialta, niitä on alhaalla, ylhäällä, sivuilla, päällä, alla, ne paisuvat… Nyt ne tulevat lähemmäksi, ne paisuvat hirvittäväksi, höyryäväksi koskeksi… vesi tulee ylemmäksi, se polttaa, hän koettaa juoda sitä vähemmäksi, mutta kieli kuivuu kitalakeen, se ei kostu, hän koettaa juoda yhä, mutta vesi ei mene alas, se vain polttaa ja hän on tukehtua, hän tukehtuu…
Kun Janne avasi silmänsä, istui sairaanhoitajatar hänen vuoteensa ääressä ja tarjosi hänelle vettä. Suu oli todella kuuma ja kuivan tahmainen. Kieli oli niin paisunut, että tuskin saattoi liikkua, ja henki kulki vaivalloisesti.
— Nyt taitaa kuolema sittenkin tulla, — ajatteli hän ja tuijotti sairaanhoitajattaren pään yli valkoiseen kaihtimeen, »kuoleman kaihtimeen» — niin oli hän kuullut muiden sairaitten sitä nimittävän… häneltä sekosi taas kaikki ja hän vaipui horrokseen…
Jannea kylmää. Taas kuuluu kosken kaukaista kohinaa, se tulee niin etäisenä ja soivana. Kirkas aurinko paistaa yli kotiniittyjen, kuuluu pauhua ja ryskettä, mutta se menee pian ohi ja jäljelle jää soittoa ja kilinää, niinkuin laseja olisi helistelty. Siinä se nyt tulevat ne talviset jäät palasina, pienenä sohjuna, sinertävinä, punaisina auringossa hohtaen ja hehkuen kuin kristallit. Niiden säröiset särmät hankaavat toisiansa, ja ne helisevät niinkuin isän kirkkoreen kulkuset…
Niin ne vain rientävät, painuvat, nousevat ja soivat. Janne keinuu mukana, on niin kylmä, mutta samalla niin sanomattoman kirkasta, pohja melkein näkyy. Janne painuu mukana, liikkuu jääpalasten kanssa… Soitto on niin helakkaa, nyt tullaan kirkkorantaan, urut jo soivat saarnavirteen… hämärtää, pimenee, kylmää… Janne painuu yhä, nyt ei enää soi… on hiljaista, hän vaipuu, hiljaa, vauhti viihtyy, tyyntyy… äänettömyys… syvään, syvempään, loppumattomiin… mustuu… sammuu…
* * * * *
Mutta elämä oli tällä kertaa kuoleman herra, ja Janne Pöyhtäri parani, aluksi hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä hänellä oli voimakas ja turmeltumaton ruumis.
Eräänä maaliskuun päivänä hän pääsi pois sairaalasta. Terveenä, toisin sanoen, hänen oikean kätensä pääjänteet olivat turmeltuneet ja kuihtuneet niin, että hänen kätensä oli jäykkä. Hän saattoi kyllä sitä liikuttaa, mutta hän ei lääkärin sanojen mukaan voinut tehdä sillä mitään raskaampaa työtä.