Albert tuli yliopistosta pitkin Unioninkatua. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lämmittäen. Hän pysähtyi hetkiseksi kadun kulmaan ja katseli keväistä väenvilinää Esplanaadinkadulla ja torilla. Siinä vähän matkaa hänen edessään kohosi Vallgrenin paljonpuhuttu suihkukaivo. Hän ei ollut koskaan voinut käsittää, kuinka ihmiset saattoivat moittia sitä niin rajattomasti ja ankarasti…
Punervan graniittiakaan äärellä pystyynkohonneet merileijonat syöksivät vettä kidoistansa niinkuin maan uumenista vasta vapaaksi päässeet vesisuonet. Ja korkealla olevasta pyöreästä, laakeasta altaasta, jonka päällä parjattu pronssinainen, merestä nousevaa Helsinkiä kuvaava alaston nainen, seisoi veikeän uneliaasti ja ihmetellen katsellen ympärilleen, valui vesi kauniina, kimaltelevana helmivyönä. Saattoihan tuon pronssinaisen asennossa ja muodossakin olla muistutettavaa, mutta joka tapauksessa se oli mainettansa parempi…
Aurinko paistoi voimakkaasti, ja sen säteet taittuivat vesileijonien suihkujen kirkkaissa vesikaarissa muodostaen tuontuostakin kauniita, epäsäännöllisiä sateenkaaria.
Altaan reunalla leikki joukko lapsia. Pienet pojat uittivat rihmaan sidottuja leikkilaivoja, jotka aina täyttyivät yläaltaasta tulevista vesiryöpyistä. Pari poikaa oli kiivennyt merileijonien selkään, istuivat siellä hajareisin uljaina kuin konsanaan sotaratsujen selässä ja nauttivat alhaalla olevien ihastuksesta. Pian syntyi heidän välillään ankara taistelu. He pistivät pienen kätensä merileijonan kitaan ja koettivat ohjata vesisuihkua toiseen suuntaan toistensa päälle. Siinä oli huutoa ja iloa, kun voimakas suihku hetkiseksi muutti suuntansa ja kasteli ympärillä olevan, meluavan lapsilauman. Iloinen ja leikkisä oli tuo Vallgrenin suihkukaivo, ja se tuntui olevan oikealla paikallaan. Ainakin kasvava polvi sitä ymmärsi ja osasi käyttää virkistyksekseen.
Myöskin Annikki oli katselijoiden joukossa, eikä hän innoissaan huomannut isän tuloa, ennenkuin isä hiljaa veti hänet hyvintähdätyn vesisuihkun alta. Sitten he lähtivät, isä ja tytär, kävelemään kaupungille. Hoitajatar meni omille asioilleen.
Annikki oli siinä iässä, jolloin lapset kysyvät kaikkea, ja isä sai vastata mahdollisiin ja mahdottomiin kysymyksiin. He olivat saapuneet läpi Esplanaadin ja Vanhankirkon-puiston Lönnrotin patsaalle ja istuutuivat sen edessä olevalle penkille. Albert ei ollut erikoisemmin ihastunut tähän monimutkaiseen patsaaseen, mutta hän arveli, että ehkä nykyisellä Suomen kansalla on otaksuttava olevan kuihtuneempi mielikuvitus kuin entisellä, koskapa taiteilija on katsonut välttämättömäksi esittää pronssissa sekä mahdolliset että mahdottomat Kalevalan symboliset olennot…
Annikki kyseli taas ehtimiseen. Isä ei saanut hetkeksikään rauhaa.
— Isä mikä tuo on, miksikä se on tuollainen? Ja isä kertoi tapansa mukaan sadun muodossa:
— Oli kerran hyvin köyhä räätäli Sammatissa, ja hänellä oli monta poikaa, mutta yksi pojista, Elias, ei tahtonut neuloa vaatteita, vaan tahtoi aina lukea ja katsella kirjoja…
— Isä, kuvakirjojako? Lukeeko se nytkin?