— Ole hiljaa nyt. Ja sitten se köyhä poika pääsi kouluun ja kärsi paljon nälkää, mutta koska hän oli hyvin viisas ja ahkera, niin hän edistyi hyvin ja tuli vihdoin ylioppilaaksi…
— Isä, kuuluuko hän isän osakuntaan?
— Ei. Ja tämä Elias oli kuullut, että Suomen rajamailla Karjalassa ja siellä Venäjän rajoilla oli kätkettynä suuri aarre, joka oli kansan oma, koko Suomen kansan oma, mutta jonka arvoa ei kukaan käsittänyt. Hän lähti jalkaisin kävelemään ja hakemaan sitä aarretta…
— Eipäs hän kävellyt, hän hiihti, sillä hänellä on hiihtotossut jalassa, — sanoi Annikki katsellen patsasta.
— Niin, saattoi hän talvella hiihtääkin. Ja hän kulki ja kulki ja keräsi aarretta, joka oli särkynyt hirveän moneksi pirstaleeksi. Ja se aarre oli suuri, ihmeellinen runo, jonka arvoa on mahdoton rahassa arvostella, ja se oli Suomen kansan oma…
— Oliko se oikein ikioma?
— Oli. Ja viisas Elias pani sen runon kaikki osat yhteen, ja siitä muodostui suuri kirja, jota kaikkien suomalaisten pitäisi lukea. Ja niin tuli tästä köyhästä räätälin pojasta sellainen mies, josta kaikki puhuivat aina vierailla mailla saakka, ja hänestä tuli rikas mies, ja tämän kaiken hän ansaitsi ahkerasti kävellen ja runoja keräten…
— Isä, tullaanko mekin rikkaiksi, kun me niin paljon kävelemme?
Albert ei voinut muuta kuin nauraa.
— Ja sitten Suomen kansa pystytti hänelle tämän muistopatsaan, jossa on
Väinämöinen tuo tuossa…