— Tuo joulupukkiko?
— Niin, ja Antero Vipunen tuo kivinen pää tuossa, ja Kanteletar-neito ja tietysti itse Elias tuossa istumassa…
— Isä, onko se hyvin painava tuo Elias?
— Kuinka niin, lapseni?
— Niin, jos tulee kova tuulispää ja se lähtee lentämään tulisilla vaunuilla taivaaseen…
Albert nauroi sydämellisesti. Annikki oli vielä niin lapsellinen.
* * * * *
He tekivät usein tällaisia kävelyretkiä kaupungin eri osiin, ja isä kertoi aina satuja sen eri nähtävyyksistä. Kaisaniemessä hän kertoi, kuinka noin kuusikymmentä vuotta sitten siinä todella oli ollut merenlahtien ympäröimä niemi ja kuinka sillä niemellä oli asunut eräs Kaisa-niminen kiltti täti, jonka mukaan koko nientä ja myöhemmin merta täyttämällä saatua puistoa nimitettiin Kaisaniemeksi, vaikka se ei enää ollutkaan mikään niemi.
Taikka kertoi hän Fredrik Paciuksen patsaalla, kuinka kaukaisesta maasta oli tänne tullut nuori mies, joka oli ryhtynyt laittamaan lauluja Suomen kansalle, ja kuinka hän oli laittanut sävelen siihenkin lauluun »Oi, maamme Suomi synnyinmaa», jonka kaikki osaavat.
Kaikkia kyselevälle Annikille hän sai kertoa, kuka makasi Kaisaniemessä olevassa niinsanotussa »Vapaamuurarin haudassa». Ja Annikki sai tyytyä siihen, kun hän sai kuulla, että se ei ollutkaan mikään muurari, vaan oppinut, rikas ja hyvin kiltti Granatenhjelm-niminen setä, joka oli pitänyt pientenlastentarhaa lähellä sitä paikkaa jossa hänen hautansa nyt oli.