Näin kulkien ja jutellen kului monta raskasta hetkeä, ja Albert unohti aina Annikin läsnäollessa suuren intohimonsa ja kuluttavan tuskansa.
Milloin he olivat Aurora Karamsinin huvilan puistossa, milloin Eläintarhassa, milloin Korkeasaarella, ja aina riitti isällä satuja, ja aina he koettivat etsiä joitakin uusia kauniita paikkoja. Annikki oli niin ihastunut näihin kävelyihin, että hän usein kotia tultuaan kertoi äidille mitä ihmeellisimpiä satuja Helsingin eri puistoista ja nähtävyyksistä. Ebba hymyili raukeasti; hän tunsi niissä saduissa Albertin kaupunginrakkauden…
* * * * *
Eräänä toukokuun iltana Albert seisoo Kaisaniemessä Eläintarhanlahden rannalla lähellä soutuklubin venevajaa. Aurinko on laskussaan.
Eläintarhanlahti lepää rasvatyynenä ja kuvastaa lähellä, vastaisella rannalla olevia korkeita kivitaloja ja niiden edessä kasvavia muutamia hiukan vihertäviä puita, joiden kuvat aina silloin tällöin vienon virin käydessä heilahtavat. Etäämmällä olevan Kallionkirkon jykevä torni näyttää pitkältä ja varmalta graniittisessa vaaleudessaan, ja on kuin sen kuva tahtoisi upottaa kärkensä lahden syvimpään mutaiseen pohjaan. Pitkänsillan loivat graniittikaaret kertaantuvat vedessä muodostaen ikäänkuin kolme hiukan litistynyttä jättiläistynnyriä, jotka ovat kupeellaan ja valuttavat sisästänsä likaista, pahalle tulevaa merivettä tyveneen lahteen.
Taivaanranta kajastaa punertavana, ja keskitaivas on niin korkea ja keväisen kuulakas. Ratapihan lukemattomat veturit kirkaisevat tuontuostakin kimakasti, ja Pohjanmaan pikajuna viheltää pitkän, valittavan vihellyksen, lähtiessään viemään viestejä veriseen Eurooppaan…
Vaikka on jo ilta, on rannalla liikettä ja hälinää. Kymmenittäin veneitä on kumollaan rantakivillä ja rantatörmällä. Niissä on toisissa suuria halkeamia, joista päivä näkyy läpi. Toisia ovat niiden omistajat jo korjailleet ja paikkailleet sekä vetäneet räikeänpunaista maalia paikkojen päälle. Nuo suullaan makaavat veneet näyttävät suurilta, jättiläiskokoisilta kovakuoriaisilta, jotka milloin hyvänsä voisivat avata täplikkäät siipensä ja lentää tiehensä tai lähteä juoksemaan ylös pitkin vihreänukkaista rantatörmää…
Työmiehet, mekanikot, puotipalvelijat ynnä muut kättensä työllä eläjät ovat päivätyönsä päätettyään saapuneet tänne veneittänsä luo laittamaan niitä kesäkuntoon. Eräs nokinen seppä, joka varmaankaan ei ole ehtinyt käydä kotonansa kasvojaan pesemässä ja tuskinpa on ehtinyt vielä edes syödäkään, leikkaa innokkaasti kiiltävää säilykelaatikkoa rikki. Saatuaan sen reunan irti pohjasta silittää hän vasarallaan siten saamansa peltilevyn ja alkaa naulata sitä veneen kyljessä olevan raon peitteeksi.
Sahat ja höylät ovat työssä, kitin ja maalin haju täyttävät ilman. Eräs onnellinen puuseppä vetää suurella nautinnolla paksua maalaistervaa ison veneensä paikattuun kylkeen. Kuinka se terva tuoksuu voimakkaalta ja terveelliseltä…
Kaikilla on kiire, sillä ilmat ovat käyneet niin sanomattoman kauniiksi ja pitäisi päästä lauvantai-iltana saareen… Muutamien veneitten luona nauraa kikattaa iloisia tyttösiä, jotka vuoroin kehuvat ja moittivat ystäviensä veneitä ja korjauspuuhia. Mutta hauskaa heillä kaikilla on…