Rannassa kiikkuu jo lukemattomia puulaitureiden kylkiin kytkettyjä valkoisia, punaraitaisia veneitä. Pari moottorialusta viilettää äänekkäästi sytkyttäen pitkin lahden tyyntä pintaa. Niiden vauhti on tasainen ja kutsuva, ja ne katoavat Pitkänsillan kaarien alle niinkuin kärpät koloihinsa. Kevät on karkottanut kaikkien mielestä kaukaisen sodan uhkaavan vaaran ja pelon. Se oli tuntunut vain kylmänä, pimeänä talvena niin kauhealta. Nyt ei keväinen kaupunki muistanutkaan sotaa, se vain iloitsi ja riemuitsi, niinkuin ei maailmassa olisikaan mitään kärsimyksiä…
Albert kulkee äänetönnä ja tarkastelee veneitä lähemmin. Monet niistä ovat jo niin mätiä ja lahoja, ettei niitä hänen mielestään enää kitti eikä maali voi pelastaa. Ne ovat jokseenkin yhtä surkuteltavia kuin vanha kaunotar, joka on koettanut väreillä ja muilla keinoilla saada itsestään vielä kaunista, vaikkapa vain täksi illaksi.
— Vaikkapa vain täksi kesäksi, — ajattelevat kai veneitten omistajat. Mutta Albertia ne kammottavat, nehän ovat uivia ruumisarkkuja. Hän arvaa, kuinka paljon ilon ja onnen toiveita onkaan liitetty niihin kesäisiin retkiin, joita näillä veneillä tullaan tekemään, mutta hän näkee kauhulla myöskin ne lukemattomat sanomalehtikertomukset haaksirikoista ja hukkumisista, jotka ovat sattuneet kesän kuluessa tällaisilla retkillä…
Mutta kaikilla, jotka nyt ovat rannalla, on sanomattoman hauskaa. He ovat niin nuoria ja elämänhaluisia, ja kevätilta kaihoineen, riemuineen on niin kutsuva. Monen pursi odottaa jo tuolla tyvenessä rannassa armasta, joka istuu perään ja hoitaa huolimattomasti, nauraen ja ilakoiden peräsintä, niinkuin vain nainen voi, jonka vallassa on miehen kohtalo…
Mitä siitä, jos kuolemakin tulisi tällaisella retkellä. He ovat kuollessaankin onnellisia, heidän purtensa vie joka tapauksessa unhotuksen ja rauhan saarille…
Lähellä olevasta Kaisaniemen ravintolan niinsanotusta »meripaviljongista» kuuluu ruotsinkielistä ylioppilaslaulua. Albertin ruumiin läpi käy heikko puistatus. Laulaja-ajat tulevat mieleen. Tuo vieraskielinen laulu on niin harras ja alakuloinen; siinä on täällä kuolevan kulttuurin hautauslaulun surullinen kaiku. Ei Albert tunne sääliä siksi, että se on ruotsinkielinen kulttuuri, joka tuolla punssin kera laulaa joutsenlauluaan, mutta hänestä kaikessa kuolevassa on jotain niin masentavan surullista…
Albertin rintaa ahdistaa sanaton tuska… Hän ei voi nähdä tätä sainean tyventä, umpinaista valkamaa, hän ei voi kuunnella tuota surullista ylioppilaslaulua, hän ei jaksa katsella noiden köyhien onnellisia puuhia venerannassa…
Hän on juuri aikeissa lähteä ratapengermän yli Eläintarhan puolelle, kun joukko iloisia ylioppilaita kulkee hänen ohitsensa ravintolan kulmauksessa. Siinä on nuoria neitosia ja nuorukaisia. He ovat kaikki hilpeitä ja laulavat iloista, marssintahtista kevätlaulua. Kaikilla nuorukaisilla on neitonen käsikoukussaan.
Albert pysähtyy silmänräpäyksessä, hän luulee vaipuvansa maahan, sillä niin hänen polvensa notkahtelevat..
Lahja Kaario kulkee siinä hänen ohitsensa huomaamatta häntä ja nojaa onnellisena erään kauniin, solakan nuorukaisen käsivarteen…