— Myöhästynyt, — kuiskaa hän itseksensä.
— He menevät Alppilaan. Nuoruus ei jaksa odottaa, sille ovat jumalat mitanneet liian vähän aikaa.
Tuntuu kuin kaikki hänen ympärillään olisi vaiennut. Ääretön hiljaisuus ja tyhjyys asustaa hänen lähettyvillään, ja hänen sielunsa täyttää sanaton hätä ja ääretön tuska. Hän luuli jo voittaneensa, mutta hänen silmänsä eivät kestäneetkään tuota onnellista näkyä.
Hänet valtaa ääretön katumus, katumus siitä, että oli kieltäytynyt onnestaan. Nyt se on myöhäistä…
Ah, hän katuu, hän katuu…
Hänen sydämensä avautuu kuin kukka, jonne katumuksen pistävät mehiläiset lentävät mettä noutamaan, mutta hänen kukassaan ei olekaan mettä, vaan karvasta katkeruutta…
Hän on vaivoin laahustanut Kaisaniemen lammikolle. Hän ei jaksa enää kävellä, vaan istuutuu penkille lammikon ääreen.
Heikosti valaisevan kuun hopeainen kuva heijastuu tuon keinotekoisen lammen pinnasta, ja lähellä olevien korkeitten kivitalojen akkunoista tuikkii siellä täällä raukea tuli, sillä ilta on vielä hämärä ja kuulas. Lammen pinnalla soutaa juhlallisesti valkoisia joutsenia, ja saaressa lammen keskellä järjestäytyvät hanhet ja sorsat hiljaa kaakotellen yötiloilleen…
Eräs suuri joutsen kutsuu kuuluvasti ystäväänsä. Se levittää mahtavat siipensä ja tahtoisi lentää, mutta siivet eivät kanna, ne ovat leikatut, ja sen lentoyritys päättyy valittavaan joikuun…
— Lentäisin minäkin, — ajattelee Albert, — mutta minunkin siipeni ovat ainiaaksi katkotut. Valkoinen joutsen, meidän olisi pitänyt lentää silloin, kun siivet vielä kantoivat…