Hän istuu kauan ja katselee, kuinka kevätilta vähitellen pimenee, kuinka äänet saaressa vaikenevat. Vain silloin tällöin kuuluu joku yksinäinen kaakahdus… valkoinen, yksinäinen joutsen seisoo saaren rannassa aivan veden rajassa ja pesee valkoista pukuaan. Sen kuva liikkuu vedenkalvossa… Kivimuurien akkunavalot alkavat heijastua vedestä, kuun kuva on kirkastunut, joku himmeä tähti syttyy vaalealle taivaalle, ja lehdettömien puiden pimennossa hänen takanaan ja sivuillaan kuuluu penkeiltä ihmisten hiljaista kuisketta. Hän näkee, kuinka kaksi tummaa olentoa tuolla etäämmällä eräällä penkillä istuu hyvin lähekkäin… sylitysten…
Suloinen toukokuun yö, mutta kuitenkin niin raskas…
XIV
Sairaalasta päästyään Janne Pöyhtäri oli alakuloinen ja toivoton niinkuin ihminen, jolta elämänura on katkaistu vastoin hänen tahtoansa.
Hän oli ollut niin kiintynyt toimeensa, se oli ollut kuin luotu hänen rohkealle ja reippaalle luonteelleen, ja hän oli liittänyt siihen niin paljon toiveita. Hän oli menestynyt erikoisen hyvin; sekä päällystö että toverit ihailivat hänen voimaansa ja päättäväisyyttään. Hän ei pelännyt työtä, sillä työ oli hänelle iloa ja vain työ antoi hänen mielestään elämälle oikeutuksen… Usein öisin valveilla loikoessaan hän oli miltei toivonut, että syttyisi jossain tulipalo, jotta syntyisi liikettä ja toimintaa, jotta hän saisi taistella, raataa ja voittaa, eikä hän silloin kuitenkaan toivonut kenellekään mitään vahinkoa tai vaaraa… Mutta nyt oli kaikki lopussa.
Hän oli usein vahdissa astellessaan yövuorolla kuvitellut, että kerran hän on siinä asemassa, että saa käskeä muita tähän portille seisomaan. Eikä hän ajatellut sitä minään kostona kenellekään taikka ylpeydellä, sillä hän tiesi, että hänellä silloin oikeuksiensa ohella on myöskin suurempi edesvastuu, ja hänestä oikea mies eli ihannemies, joksi hän työn ja toiminnan kautta niin mielellänsä olisi tahtonut itsensä kasvattaa, kantoi ennen kaikkea edesvastuuntunnetta…
Mutta nyt oli hänelle sattunut vanhojen ihanteiden vararikko. Tyhjätaskuna hän kulki katua ylös, toista alas miettien ja pohtien, mihinkä nyt ryhtyisi. Hänen kätensä oli tavallaan terve, ei sitä ainakaan pakottanut, mutta kankea se oli eikä hän voinut sillä tehdä mitään raskaampaa työtä.
Ruveta uudestaan ajuriksi? Ei, sitä hän ei voinut. Hän inhosi sitä ammattia, ja juuri senvuoksi hän sen oli jättänytkin. Eihän se ammatti itsessään ollut pahempi kuin joku muukaan toimi, mutta siinä täytyi pakostakin muuttua huonoksi sentähden, että sai aina olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka katsoivat oikeudekseen näyttää vain huonoja puoliaan. Ajuria kohteli jokainen ylimielisesti…
Hän olisi kyllä päässyt poliisiksi, sillä useinhan otettiin poliisikuntaan entisiä palosotilaita, mutta ei hän katsonut kankean kätensä takia voivansa ryhtyä toimeen, jossa tarvittiin hetkellistä voimaa ja ripeätä toimintaa, ja muutenkin hän piti tätä tointa jokseenkin onnettomana ammattina…
Halveksivathan monet ihmiset salaisesti poliisia. Olihan ihmisille itse asiassa nöyryyttävää pitää palkattuja miehiä vartioimassa, että he eivät tekisi toisillensa pahaa. Se oli ihmisyydelle alentavaa, ja sentähden poliisi harmitti kaikkia, jotka tunnustivat ihmiskunnan kurjuuden. Eivät he vihanneet tuota ihmistä, joka tuossa kadulla kulki ja vartioi, sillä saattoihan hän olla yhtä hyvä kuin kuka tahansa, vaan he vihasivat ihmisten sanomatonta huonoutta, jonka liikkuva todistus oli tuo asestettu mies…