Salapoliisiksi hän myöskin olisi kelvannut ja saanut ehkä hyvänkin palkan, mutta se toimi oli hänestä kerrassaan koiranvirka. Hän oli toisinaan öisin ajossa ollessaan nähnyt, kuinka nuo siviilipukuiset »herrat» astelivat pitkin katuja etsien varkaita ja muita epäilyttäviä ihmisiä. Niiden jo pelkässä katseessa oli jotain sellaista epäilevää ja pälyilevää, että jokainen tarkkanäköinen ihminen saattoi helposti arvata heidän salaisen ammattinsa. Oikein häntä inhoitti, kun hän muisteli, miten ne toisinaan kulkivat paraatiovelta paraatiovelle koetellen olivatko ne lukossa ja jääden usein odottamaan, jos jotain sattuisi.
Toisinaan taasen, jos he näkivät jonkun ihmisen, oli se vaikka miten kunnialliselta näyttävä mies tai nainen, niin he asettuivat porttikäytävien pimentoihin ja muihin loukkoihin salaa seuraten yöllisen kulkijan retkiä.
Vain kissa vainosi tuolla tavalla saalistansa, mutta se tekikin sen elääkseen. Harjoittihan tosin salapoliisikin ammattiaan elääkseen, mutta Jannen mielestä täytyi ihmisen voida ansaita leipänsä arvokkaammalla toimella kuin toisten rikoksia ja paheita seuraamalla. Hän ei tahtonut elättää itseään sillä tavalla… Ei, jotain kunnollista työtä, oikeata työtä hän halusi itsellensä, mutta sitäpä ei ollut helppo saada. Eihän hänellä ollut mitään ammattitietoja eikä erikoisia todistuksia, ja vallityöhön, jota myöskin olisi saanut, hän ei voinut kätensä takia mennä…
Hän oli kulkenut jo viikkokausia etsien työtä. Mutta onni ei ollut hänelle myötäinen. Hän ei voinut käsittää, kuinka ei nyt tapahtunut hänen asemassaan äkkimuutosta, niinkuin niin monasti ennen oli sattunut asioita, joita ei ollut osannut aavistaakaan…
Raskasta oli kulkea työnhaussa. Kun hän nousi korkeita portaita jonkun vaikuttavan henkilön luo, jolta luuli saavansa työtä, tuntui hänestä niinkuin hän olisi ollut kuritushuonevanki, jolla on raskaat rautapultit jalkoihin kytkettyinä. Ja kun hän nöyrästi, vaikkakin miehekkäästi, esitti asiansa, vastasi moni »pomo» miltei närkästyneellä äänellä, ikäänkuin hän olisi pyytänyt lainaksi suuren summan rahaa, vaikka hän pyysi vain työtä ansaitakseen kunniallisesti elatuksensa ja auttaaksensa äitipoloistaan, joka oli aivan menehtyä, toivottomuuteen.
Kuinka hän toisinaan kiroili kovaa kohtaloaan. Hän oli varma, että olisi menestynyt toimessaan, saanut ylennystä ja ehkä muutaman vuoden kuluttua päässyt aliruiskumestariksi. Hän oli kuvitellut, että sitten hän pyytää tulla komennetuksi Kallion paloasemalle. Siellä hän saa vapaat huoneet ja menee sitten, ellei aikaisemmin, naimisiin Hannansa kanssa, ja vanha äiti muuttaa heille… Sitten he voivat aina keväisin ja kesällä syödä ulkosalla siinä pienessä pensaitten ympäröimässä lehtimajan tapaisessa, joka on paloaseman yhteydessä ja jonka keskellä on pienen pilarin päässä kirkas, lasinen pallo, josta näkee koko tienoon pienoiskoossa. Mutta se unelma oli kuollut niinkuin lintu kesken laulunsa…
Omasta puolestaan hän olisi tämän vastoinkäymisen kantanut rauhallisemmin, mutta kun hänellä oli vanha äiti, joka tarvitsi apua, niin se tuntui masentavalta. No, vanha äitikin ymmärsi sentään odottaa… Mutta Hannan, hänen morsiamensa tähden tuntui hänen asemansa kerrassaan sietämättömältä. Olihan Hanna koettanut lohduttaa häntä ja luvannut odottaa, mutta hänelle itselleen oli tämä tila kuin kuumin helvetti. Eihän hän ollut mies eikä mikään, kun ei voinut tällä iällä elättää itseänsä ja perustaa omaa kotia! Senhän teki kurjin renkikin maalla…
Yksin voi ihminen kärsiä mitä hyvänsä, mutta kun tietää, että on olemassa muita, jotka kärsivät saman asian takia, niin tulee oma tuska moninkertaiseksi…
Hän alkoi hävetä tovereitaan. Jos joku kysyi häneltä, missä puuhissa hän nykyään oli ja milloin hän aikoi mennä naimisiin, niin hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut puukosta. Hän punastui kuin pahanteosta tavattu lapsi. Kuinka ihmiset aavistamattaan saattoivatkaan olla ilkeitä ja tunkeilevia! Mitä se heitä liikutti missä hän oli ja mitä teki? Hän vastasikin toisinaan hyvin ärtyneenä: — Ei missään ja entäs sitten…
Hänen reipas ryhtinsä oli kadonnut, ja kuitenkaan ei hänen ruumiinsa ollut mitenkään sairas, hänhän oli jo täysin toipunut sairaudestaan. Mutta hän oli sielultaan sairas, hän oli nujerrettu ja maahanlyöty niinkuin rohkea lepakko, joka on lentänyt ilmassa huojuvaa, viuhuvaa ongenvapaa vasten ja pudonnut maahan ja läähättää nyt pihamaalla pienet terävät hampaat irvissä, ikäänkuin olisi halukas puremaan, tuo pieni, runneltu raukka, jolta on katkennut toinen siipi…