Katuja kävellessään Janne oli rahapulassaan muistanut tuomari Katajistonkin ja oli käynyt häneltä saatavaansa perimässä. Eihän se tosin ollut kuin alun toistakymmentä markkaa, mutta olihan sekin jotakin. Tuomari otti hänet kyllä vastaan, mutta sanoi, että hänellä ei nyt sattunut olemaan rahaa kotonaan, ja kehoitti tulemaan joskus toiste. Ei hän kuitenkaan toista kertaa mennyt perimään rahojansa, sillä ei hän viitsinyt omiansa kerjätä…
Sitten muistui hänen mieleensä taiteilija Hertell ja hän lähti tapaamaan häntä.
Ateljeerin ovi ei ollut lukossa, ja Janne astui ovelle hiljaa koputettuaan sisälle. Taiteilija Hertell oli puettuna kirjavaan, silkkiseen yöpukuun ja istui suuressa nojatuolissa lähellä takkaa ja heitteli teräaseita puiseen kattoon.
Nähtyänsä Jannen lopetti hän hetkiseksi heittelemisensä ja käski Jannen astua sisälle. Janne tervehti taiteilijaa, mutta pysähtyi sitten epävarmana, sillä taiteilijan katse oli tuima ja samalla levoton.
— Perälle vaan, perälle vaan, pois tieltä! — sanoi taiteilija ja alkoi taas heitellä aseitaan kattoon. Hän oli sangen taitava, mutta monet aseet singahtivat kuitenkin liian veltosti hänen kädestään ja kimposivat takaisin katosta. Oli vaarallista seistä liian lähellä ovea.
— Minä tulin kysymään, tahtoisiko taiteilija maalata valmiiksi sen
»Maratonjuoksijan»? Minulla olisi nyt aikaa koska hyvänsä.
— Minkä juoksijan? — kysyi taiteilija ja katseli tylysti Jannea, joka seisoi hämillään.
— No, sen taulun, jossa minä olin mallina ja joka ei vielä tullut aivan valmiiksi, sen juoksijan…
— Ahaa, senkö, — sanoi taiteilija ikäänkuin havahtuen. — Ei siitä tule enää mitään. Minä en näe värejä enkä väliin malliakaan. — Hän haki taulun esille ja näytti sitä Jannelle. — Kas tässä se nyt on.
Janne oli horjahtaa taaksepäin, sillä niin teki hänen pahaa. Taulussa esiintyvän alastoman miehen kasvot olivat hänen näköisensä, ja nyt oli taiteilija heittänyt suuren ateljeeriveitsen sen miehen rintaan.