Mitä sinä ihmettelet? Sellainen se on. Minä koetin, tulisiko sen rinnasta verta, mutta eipä vain tullutkaan. Se oli veretön juoksija, kas se oli niin saamarin kevyt ja henkevä, mutta sentähden sillä onkin maailmanrekordi.
Hän istuutui nojatuoliin ja alkoi heitellä aseita oveen.
Jannea kauhistutti. Ensinnäkin puistatti häntä nähdessään ikäänkuin oman rintansa lävistettynä — veitsi heilui vieläkin siinä kankaassa, — mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä se, että hän huomasi taiteilijan menettäneen järkensä. Hänen päänsä painui alas, ja hän aikoi odottaa hetkeä, jolloin taiteilija nousee keräämään aseitansa, ja poistua sanomatta mitään, mutta taiteilija huomasi hänen aikeensa ja huusi:
— Heipä hei, Janne, sinä olet reipas ja pulska poika, heitäppäs sinäkin, jos osaat. Katsos nyt riehuu maailmansota, eikä nyt juokseminen auta. Minä olen niin väsynyt, niin saamarin väsynyt, mutta minun täytyy harjoitella, täytyy, ei tästä sodasta muuten loppua tule. Kaikki kutsuvat minua, kaikki pyytävät minua puolellensa, sillä he tietävät minun hirvittävän taitoni. Mutta minä olen ottanut käteni pois heistä. Katsos minä en ole vielä valmis, mutta kun minä tästä kerran lähden, niin minä määrään itse rauhanehdot. Ei, poikani, ei tässä nykyään tulla kuuluisaksi juoksemalla. Taito se on, joka määrää. No, koetappas, minä opetan sinua ilmaiseksi…
Janne palasi ovelta ja otti yhden teräväkärkisen pistimen ja heitti sen kattoon, josta se kimposi takaisin kuin kivestä.
Taiteilija nauroi kolkosti. Janne luuli paksun takkinsa haittaavan ja riisui sen yltään. Sitten hän käänsi paidanhihansa ylös ja valitsi itsellensä suuren suomalaisen puukon, jota hän varmasti osaisi käyttää paremmin, sillä olihan hän veljensä kanssa lapsena pelannut puukkopeliä santakasassa.
Taiteilija seurasi jännittyneenä ja tarkkaavaisesti jokaista hänen liikettään. Janne punnitsi veitsen painoa kädessään, tarttui sitten sen terään niinkuin ennen pelissä ja heitti sen voimiensa takaa pää edellä niin, että se teki käänteen ilmassa ja tarttui heikosti kattoon. Hetken se siinä heilui, ja taiteilijan pää heilui samassa tahdissa. Sitten puukko putosi raskaan, visaisen päänsä painosta lattialle. Taiteilija remahti taas raakaan nauruun…
Janne oli masentunut, sillä hän huomasi, ettei kätensä kykene enää mihinkään voimainponnistukseen. Hän aikoi yrittää vielä kerran. Mutta juuri kun hän tarttui toiseen puukkoon, kävi taiteilija äkkiä kiinni hänen käsivarteensa.
— Mitä se on? Huu, mikä siinä on? — sanoi hän ja katseli tuijottavilla silmillään Jannen käsivarressa olevaa hirvittävää arpea. Janne kalpeni, ikäänkuin häntä olisi lyöty teräaseella, sillä taiteilijan katse oli niin sanomattoman kauhistunut ja inhoa kuvastava…
— Se on palanut, — sanoi Janne tuskin kuuluvasti ja ikäänkuin anteeksi pyytäen.