— Se on hävytöntä, polttaa kätensä tuolla tavalla, kauniin kätensä! Kuuletko sinä, se oli kaunis ja komea käsivarsi, sellaisia ei ole joka pojalla tässä maassa. Polttaa, polttaa… mitä järkeä siinä on? Etkö sinä tiedä, että ei ole muita syntejä kuin tyhmyys ja rumuus. Sinussa on ne molemmat. Se on kauheata, peitä se heti, minä en voi katsella sellaista, se on ruma, ruma… inhoittava…
Janne koetti puolustautua ja selitti, että se oli tullut taistelussa toisen ihmisen hengen pelastamiseksi. Hän oli tahtonut tehdä sankariteon. Mutta taiteilija ei kuunnellut häntä, vaan kiihtyi yhä enemmän ja soimasi Jannea sopimattomin sanoin, ikäänkuin Janne olisi tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan. Janne kuunteli hetken aikaa rauhallisena, mutta sitten alkoivat hänen huulensa värähdellä, sillä hän oli niin hermostunut ja onneton, ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta taiteilija puhui yhä vain kiihtyneemmin ja heitteli kiivaasti aseita kattoon sekä pauhasi:
— Rumaa… tyhmää… anteeksiantamatonta typeryyttä… syntistä…
Hetken itkettyään Janne rauhoittui ja puki takin päällensä. Hän huomasi olevansa tekemisissä vaarallisen mielipuolen kanssa. Häneen oli aluksi moite koskenut niin kipeästi, sillä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että sen lausui mielipuoli. Mutta kun häntä oli moitittu juuri siitä, mikä oli hänen onnettomuutensa syy, oli hän hetkiseksi tullut heikoksi, hänenkin kärsimyksillään täytyi olla rajansa… Mitään sanomatta hän hiipi ulos ateljeerista ja jätti onnettoman taiteilijan yksikseen heittelemään aseitaan ja lopettamaan maailmansotaa…
Astellessaan alas korkeita portaita tuntui hänestä, ikäänkuin hänen olisi joka askeleella tullut helpompi olla. Hänen tarmonsa ja tahtonsa terästyi. Hän oli nähnyt vielä suuremman onnettomuuden kuin hänen omansa olikaan ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, että hänellä kuitenkin vielä oli tallella järkensä valo…
Mikä kova kohtalo olikaan saattanut hänet näkemään niin paljon rumaa. Siinäkin oli taas juoppouden ja huonon elämän lahjakas, sivistynyt uhri… Häntä oli aina peloittanut tuo taiteilijan ainainen juominen, ja nyt hän oli nähnyt sen juomisen kauheat hedelmät…
Mitä alemmaksi hän tuli, sitä enemmän heräsi hänen tarmonsa, ja hän päätti miehen tavoin kantaa onnettomuutensa. Päästyään kadulle raittiiseen ilmaan hän tunsi riemukseen, että hänellä täytyi sittenkin olla tulevaisuutta…
XV
Martta Hagen oli taaskin ollut tuomari Katajiston luona. Heillä oli ollut ensin suuren onnen hetkiä, jotka kuitenkin olivat päättyneet suureen riitaan, kuten tavallisesti. Martta oli taaskin vaatinut liiaksi rahoja. Tuomari oli ponnistellut vastaan minkä oli voinut, mutta vihdoin oli Martta, ovelasti kyllä, pukenut päällysvaatteet ylleen, tekeytynyt ystävälliseksi ja vihdoin sopivalla hetkellä siepannut hänen lompakkonsa tuolinselustalla riippuvan takin taskusta. Sitten hän oli livahtanut ulos ja hävinnyt ensimäisellä autolla.
Eihän hänen auttanut juosta paitahihasillaan Martan perässä taikka huutaa hänen jälkeensä tai vihdoin turvautua kadulla olevaan poliisiin, sillä tiesiväthän kaikki, että Martta oli olevinaan hänen morsiamensa eli rakastettunsa, kuinka sitä nyt vain tahtoi sanoa…