Hän istui sohvalla ja poltteli hyvää sikaria rauhoittaakseen kiihtyneitä hermojaan ja koetti muistella mitä kaikkea hänellä mahtoikaan olla siinä lompakossaan. Lopullista rahasummaa ei hän aivan varmuudella muistanut, mutta kyllä siinä oli ainakin kolmesataa markkaa. Mutta sitten hän muisti kauhuksensa, että siinä oli myöskin eräs tärkeä vekselilomake, johon eräs hänen toverinsa oli kirjoittanut nimensä, ja sitä paperia hän tarvitsi huomenna. Jos hän nyt ei saisi sitä takaisin, niin vekseli menisi protestiin, sillä tämä toveri oli matkustanut asioissaan maaseudulle eikä hänen nimeänsä näin ollen voinut saada uuteenkaan paperiin, ja kokonaan lunastaa sitä vekseliä ei hän näin yhtäkkiä voinut. Hän hermostui vallan pahanpäiväisesti.
Nytkö sen suuren, jo kauan kauhulla odotetun asian piti tapahtua, ja tällä tavalla? Velalla hän oli aluksi lukenut, ja vaikka hän alkuaikoina oli ollutkin hyvin säästäväinen ja ahkera, oli velka kuitenkin pikkuhiljaa kasvanut. Ja kun se oli noussut vissiin summaan, tarvittiin sen hoitamiseen jokseenkin paljon käteistä rahaa. Velalla lukemisesta oli sekin vaara, että kun lukuaikana täytyi ottaa velkaa korkojenkin maksamiseen, niin velka kasvoi suhdattomasti eli korkoa korolle…
Opintoaikansa viimeisinä vuosina olivat hänen menonsakin huomattavasti suurentuneet, sillä hänen vaatimuksensa olivat ikäänkuin itsestänsä kasvaneet, ja sitten hän oli yhä useammin ja useammin alkanut istua ulkona ravintoloissa, ja sellaiset pienet juridiset istunnot saattoivat toisinaan maksaa sievoisia summia.
Valmiiksi tultuaan hän oli kyllä heti ruvennut ansaitsemaan, mutta eivät tulot sittenkään riittäneet menoihin, puhumattakaan korkoihin tai velkojen lyhentämiseen. Näin kasvoivat velat yhä. Sitten tulivat naiset, joista Martta oli ollut kaikkein rakkain ja viheliäisin. Martta kiskoi häneltä viimeisetkin pennit ja lopuksi ryhtyi varastamaan häneltä. Sellaisilla naisilla ei ollut hävyntunnetta ensinkään; sen ne olivat menettäneet jo syntyessään…
Kauheita olivat nuo rahahuolet, nuo ainaiset vekselit. Hän tuskin enää muisti sitä aikaa, jolloin oli ollut täysin taitamaton kirjoittaessaan ensimäistä »pitkää paperia». Nythän kyllä jo osasi liiankin hyvin sen konstin. Vekselien hoitamisessa meni niin paljon aikaa ja energiaa, että kun ne kunakin päivänä vihdoin oli saanut monien puuhien, juoksujen ja vastusten jälkeen jonkinlaiseen kuntoon, niin oli ihminen niin kuitti, että ei viitsinyt eikä jaksanutkaan tehdä juuri muuta työtä, sillä hermot olivat jännityksen jälkeen aivan lamassa. Ja sitten oli ihminen jollain uudella paperilla vaivoin ansainnut sen verran rahaa liikenemään, että huoletta saattoi mennä syömään illallista toveriensa kanssa. Tuo kevytmielisyys johtui ehdottomasti ainaisesta epävarmuuden tunteesta ja hermostumisesta. Jollain tavalla täytyi hetkiseksi hermojaan viihdyttää…
Mutta väliin otti oikein lujille. Se kauhea tosiasia alkoi toisinaan tulla liian uhkaavaksi. Mutta aina sitä kuitenkin viime tingassa oli pelastuttu. Tuo ainainen epävarmuus ja rahapula kulutti hermoja niin hirvittävällä tavalla, että väliin oli väkisinkin langeta epätoivoon. Keskellä mitä hauskinta seuraa tai juhlaa saattoi tuo monipäinen ja tuhatjalkainen hirviö, konkurssi, irvistellä jonkun lasin takana. Sillä oli todella monta jalkaa, sillä kun hänenkin kaikki velkojansa kerran alkaisivat concurrere, juosta kokoon, hänen niskaansa, niin kerääntyisi siihen sekä päitä että jalkoja aika liuta…
Velat ovat niinkuin jokin kroonillinen tauti, joka tappaa hitaasti, mutta varmasti…
Ja nytkö taas se hirviö näytti hänelle hampaitansa? Hän oli niin väsynyt kaikkien asioittensa hoitoon, että ajatteli toisinaan antaa kaiken mennä menojaan… Mutta sitten nosti skandaali, tuo kummallinen ulkomaanelukka, kunniakäsitteillä varustettuja tuntosarviaan. Ei, ei, taistella täytyi, sillä muuten hän olisi mennyt mies, siivet olisivat joka tapauksessa palaneet ja typistyneet. Ei, kyllä täytyi koettaa taistella vastaan, taistella henkensä uhalla…
Oikeastaan tuli hänen toisinaan sääli niitä ystäviäänkin, jotka olivat hänen kanssaan asioissa. Sääli, se ei ollut oikea sana, mutta häntä hävetti… Rikkaat, jotka hänen oli onnistunut viekoitella asioihinsa, eivät ensinkään häntä surettaneet, sillä vähitellen vuosien kuluessa olivat hänen käsitteensä omaisuudenomistusoikeudesta koko joukon höltyneet.
Sisimmässä itsessään hän oli sosialisti, jos vain tahtoi olla itsellensä rehellinen. Itse hän oli vastoin isänsä tahtoa ja apua kasvattanut itseänsä kouluissa, joissa hän kaiken tiedon ja sivistyksen ohella oli imenyt itseensä kaupanpäällisiksi porvarillisen maailmankatsomuksen. Tohtori Hakala oli, puhuessaan nuorisolle näistä asioista, itse asiassa oikeassa, mutta hän ei voinut sitä julkisuudessa tunnustaa, sillä hän vihasi Hakalaa, tuota rikasta tohtoria, joka oli kehdannut kieltäytyä tulemasta hänelle vekseliin ja joka vielä kaiken lisäksi ylpeydessään vieroi Marttaa… Martta oli sittenkin ollut hänen sydäntänsä lähinnä… Rakkaus oli aurinko, mutta viha oli salama…