Hän läähätti ja voi pahoin. Hän haki konjakkipullon ja istuutui sohvaan.
Ah, konjakki vetää sydänhaavat kokoon niinkuin alunakivi verihaavat leuassa parranajon jälkeen…
Hän otti useampia kulauksia, ja rauhoittui vähitellen. Hän malttoi jo taas sytyttää sikarinkin, jonka savu tuoksui niin rauhoittavasti, ja ajatukset ikäänkuin herpaantuivat … Hän istui syvässä, pehmeässä sohvannurkassa ja vaipui jonkinlaiseen suloiseen horrokseen, sillä hänen hermonsa olivat äsken olleet niin pingoituksissa ja nyt tapahtui vastavaikutus…
Hänen mieleensä muistuu eräs kaunis syysiltapäivä siellä kotona maalla. Hän nousee seudun korkeimmalle mäelle, josta on laaja näköala. Hän istuu hengästyneenä suurella kivellä. Koko mäki kasvaa tiheässä pieniä haapoja, joiden lehdet ovat keltaisia ja punaisia. Aurinko paistaa niin kylmän kirkkaasti, ja haapojen lehdet loistavat keltaisina kultarahoina ja punaisina kuin uudet kuparirahat… Ne lepattavat tuhansin vienossa tuulessa ja pyörivät pitkien ruotiensa varassa…
Rahaa, rahaa, kultaa… vaskea… miljoonia markkoja siinä liikehtii hänen silmiensä edessä… Oi, jospa ne olisivat rahaa ja kaikki hänen… ne ovat rahaa…
Äkkiä nousee tuulenpuuska siellä korkealla mäellä, ja hänen päällensä sataa miljoonia loistavia rahoja… Hän muistaa sen syyskuun iltapäivän niinkuin eilisen…
-Mutta mitä se on? Mitenkä ne lehdet niin suurenevat ja muuttavat väriään…? Kaikki puut riippuvat täynnä tuhansia vekseleitä… Niissä on nimiä pitkin ja poikin ja numeroita ja päivämääriä aivan äärettömiin…
Huu, se on kauheata. Siinä ne tuulessa leijailevat kaikki yhtaikaa… Vihuri irroittaa ne, ja ne lankeavat kaikki yhtaikaa, samana päivänä hänen päällensä… Se on hirvittävä paperisade… Hän on tukehtua, hän ei voi huutaa, ei liikuttaa jäsentäkään…
Hän kuulee, kuinka ovikelloa soitetaan vimmatusti. — Nyt ne kaikki tulevat, concursus, concursus…
Samassa hän heräsi täydellisesti ovikellon soittoon ja ponnahti pelästyneenä pystyyn. Aluksi hän ei tajunnut mistä oli kysymys, mutta kun ovikelloa yhä soitettiin, meni hän vihdoin avaamaan.