Hän oli todella tuntenut itsensä huonoksi. Rintaa ahdisti niin, että toisinaan oli vaikeata hengittää, ja lääkärit eivät antaneet hänelle paljon toivoa. Ne määräsivät hänelle lepoa ja vuoteella-makuuta sekä oikeata kunnollista hoitoa jossain sanatoriossa. Mutta kuinka hän olisi voinut maata? Silloin varmaankin kuolema olisi tullut heti paikalla hänet hakemaan. Juuri se seikka, että hän aina oli liikkeessä, työssä, touhussa ja ilossa eikä hetkeksikään antanut sisäisen elämänhalunsa lamaantua tai uinahtaa, piti häntä hengissä. Ihmiset ihmettelivät hänen voimiansa, ja hän itsekin ihmetteli niitä.
Ei hän pelännyt kuolemaa, mutta hän tahtoi kuitenkin elää vielä jonkun aikaa. Hän tahtoi elää siksi, että hänkin toivoi kerran elämässään tulevansa onnelliseksi. Ja hän aavisteli toisinaan, että onni on häntä lähellä…
Hän oli aina janonnut rakkautta. Hänhän oli jo pienenä lapsena menettänyt äidinrakkauden ja joutunut vierasten ihmisten hoitoon. Hänellä oli hellä ja sairaalloisen herkkä mieli; hän tahtoi hyväillä ja saada itse hyväilyä osakseen. Sitten hän oli nuorena neitosena, ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, onnettomasti rakastunut Albert-serkkuunsa. Ja hänen jälkeensä moneen muuhun. Hän oli saanut paljon vastarakkautta, vai mitä se lie ollut — rakkaudeksi sitä ainakin sanottiin.
Mutta hänen intohimollansa ei ollut mitään rajaa. Hän oli perinyt sen äidiltänsä, ja tämä perintö oli hänessä ikäänkuin varttunut ja kasvanut. Hän oli muuttunut sairaalloiseksi aistiolennoksi, joka ei ajatellut muuta kuin kevyitä lemmenseikkailuja ja -voittoja. Yhteen aikaan hänen erikoisalanaan oli ollut nuorten, kokemattomien ylioppilastoveriensa turmeleminen ja vietteleminen. Hänen onnettomuutensa oli niin suuri ja nälkäinen, että hän iloitsi siitä, että muutkin tunsivat mitä onnettomuus oli…
Sitten alkoi hänen hurjin ja kuluttavin aikansa, kun hän tanssiopinnot suoritettuaan alkoi esiintyä julkisesti ja tutustui iloiseen taiteilijamaailmaan. Hän riensi voitosta voittoon ja poimi niin monta kukkaa kuin vain voi, mutta ei yksikään niistä rakastanut häntä ja hänen sieluansa, vaan nekin olivat kaikki itsekkäitä hetken huvittelijoita.
Saavutettuaan enemmän mainetta hän sai varakkaita rakastajia ja alkoi elää loisteliaasti. Mutta se ajanjakso oli lyhyt, sillä häneen ilmestyi ikäänkuin lahjana kaikesta tästä elämästä, kuluttava, kauhea keuhkotauti. Monet entisistä ystävistä alkoivat häntä vieroa, mutta hän ei enää langennut epätoivoon, sillä hänellä ei ollut enää mitään toiveita. Liian monena yönä hän oli itkenyt itsensä nukuksiin sen kauhean tiedon jälkeen…
Hänen tuli paha olla, kun hänen ajatuksensa alkoivat kulkea niitä latuja, joita hänen elämänsä sitten oli kulkenut. Hän nousi, etsi kaapista madeirapullon ja joi heti kaksi suurta pikarillista. Se hiukan lämmitti ja rauhoitti. Sitten hän otti vielä pari lasia ja sytytti paperossin sekä päätti olla ajattelematta mitään. Mutta kuolema varmaankin oli tänä iltana hänen seurassaan huoneessa, koska hän taas palasi muistelemaan elämänsä kulkua, tuota tummaa, monipolvekkeista polkua.
Hän oli usein iltakaudet kävellyt itsensä uuvuksiin etsien lemmenseuralaista. Hän oli täydellinen katujen lemmenkerjäläinen. Ja toisinaan, kun hän väsyi tai kun ulkona satoi, hän meni yksin johonkin suureen ravintolaan, söi ja joi yksin, mutta poistui aina jonkun uuden, tuntemattoman ystävän seurassa…
Hyvä Jumala niitä kauheita aikoja, niitä hurjia öitä ja niitä hämäriä, inhoittavia aamuja, kun hän vihdoin heräsi uuden päivän valoon. Kuinka usein hän olikaan kutsunut kuolemaa avukseen pelastamaan häntä tästä alennuksen tilasta, tästä häpeän lietteestä ja tuskan aallokosta. Mutta kuolema ei tule silloin kun sitä kutsutaan, se tulee kutsumatta…
Huoneessa oli niin hiljaista, että hiljaisuus ihan soi. Martta terästi kuuloaan. Se vain soi ja soi. Hiljaisuus puheli kukille hänen akkunallaan, ja kukat vastasivat ääneti… Hän kuunteli uteliaana, koputtiko joku hiljaa hänen ruutuunsa. Kukaan ei koputtanut.