Paperossi oli palanut miltei loppuun ja suitsusi rauhallisesti tuhkakupissa, joka oli kreikkalaisen lampun muotoinen, korvallinen, siro maljakko. Hän katseli, kuinka valkoinen savu nousi hiljaa ja suoraan niinkuin Aabelin uhrisavu sekä muuttui korkeammalle, kaihtimen heittämän punaisen valon piiriin tullessaan punaiseksi ja alkoi liikkua levottomasti sekä vihdoin painua alaspäin niinkuin Kainin uhrisavu…
Hän huokasi syvään. — Jospa edes unelmissaan olisi puhdas ja viaton, niin olisi savu-uhri edes yksinäisyyden jumalalle otollinen!
Mutta savu nousi yhä heikompana ja heikompana ja levisi joka taholle.
Vihdoin paperossi sammui kokonaan eikä suitsunnut enää…
— Minunkin lamppuni on pian sammuva, — ajatteli hän ja tuijotti lampunmuotoiseen tuhkakuppiin.
Kuinka ihminen sentään on yksin elämässään, yksin silloinkin kun häntä sadat ja tuhannet ihmiset ympäröivät ja etsivät… Yksin ihminen syntyy, kärsii ja kuolee…
Tänään Martta oli kauhuksensa tuntenut toisen näytöksen tanssin jälkeen olevansa niin hengästynyt, että tuskin pysyi pystyssä, ja kuitenkin hänen täytyi heti tanssin jälkeen laulaa pitkä aaria. Ellei hän olisi varannut itselleen kulissien taakse hiukan madeiraa, olisi hän varmasti kaatunut näyttämölle. Mutta hän oli jaksanut, hän oli laulanut ja hymyillyt, ja yleisö oli hänen laulunsa jälkeen puhjennut voimakkaisiin kättentaputuksiin. Teki niin hyvää saada osaksensa ihmisten suosionosoituksia, mutta hän ei voinut vastoin tavallisuutta laulaa aariaansa uudestaan, sillä hänen jalkansa horjuivat ja hänen oli ollut miltei mahdotonta tukea ääntänsä. Onneksi ei kukaan tovereista sitä huomannut, ja hän oli koettanut olla iloinen kuten ennenkin, mutta hän tiesi, että tämä oli kuolemalla leikkimistä.
Häntä vieläkin kauhistutti, kun hän kuvitteli, että hänen voimansa olisivat voineet pettää ja hän olisi kaatunut lattialle yleisön edessä tai saanut verensyöksyn. Nyt se saisi tulla, jos se oli välttämätöntä. Hän oli kotonaan kahdenkesken kuoleman kanssa.
Oli kummallista, että ihmiset pelkäsivät kuolemaa. Kuolema ei ollut mitään pahaa, päinvastoin se oli hyvää, sillä se vapautti ihmisen kaikesta pahasta ja kaikista toiveista. Vanhuus on sittenkin pahan loppusumma, sillä se vie meiltä kaikki nautinnot ja mieli hyvän ja tuo tullessaan vain kaikenlaisia huolia ja suruja. Ja kuitenkin pelkäsivät ihmiset kuolemaa ja toivoivat vanhuutta…
Hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vanhuutta, sillä siitä hän varmasti oli säästyvä, sen hän tunsi tälläkin hetkellä. Mutta ei hän myöskään pelännyt kuolemaa, joka oli hänen sydämensä ystävä…
Tosin häntä oli kauhistuttanut, kun hän ensi kerran itse huomasi, että jalkansa todella olivat jo niin laihat, että hän ei voinut enää esiintyä avojalkatanssijattarena. Niissä oli näkynyt kuoleman käden kosketus, ja niitä ei voinut auttaa ihomaalilla, niinkuin hän auttoi laihtuneita kasvojansa. Mutta sitten hän oli vähitellen rauhoittunut ja järjestänyt niin, että esiintyi aina tanssiessaan jonkinlaisissa pitkäliepeisissä puvuissa. Olihan itse asiassa naurettavaa, että puvulla piti peittää jalat, jotka olivat tanssin orgaanit, mutta kuka siihen kiinnitti huomiotaan. Pääasia oli, että hän tanssi ja tanssi hyvin…