Hänen viimeinen toiveensa, kaunis onnenunelmansa oli särkynyt, hän oli syntynyt surun ja tuskan morsiameksi. Tuosta oli hänen sydämensä ystävä viety mielipuolisairaalaan. Ah, hän oli niin yksin, niin yksin…ja sairas…

Hän tiesi, että päivänsä olivat luetut, mutta hän ei ollut varma siitä, kuinka monta vuorokautta, viikkoa tai kuukautta hän saisi kitua, ja hän ei tahtonut elää sen jälkeen kuin hänen Hugonsa oli viety Lapinlahteen…

Martta nousi seisomaan, mutta samassa hän tunsi, että jos hän nyt liikkuu, niin hän saa verensyöksyn. Hän asettui varovasti nojatuoliin lepoasentoon ja päätti hiljaa, rauhallisesti odottaa, kunnes pahin vaara olisi ohitse. Hän sai laukustaan aina matkassa olevan morfiinipullon ja ruiskutti käsivarteensa tavallista suuremman annoksen, sillä morfiini hidastutti sydämen toimintaa ja esti siten verensyöksyn tulemasta… Hän lepäsi hievahtamatta ikäänkuin jääksi muuttuneena, mutta hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti niinkuin helvetillisin uni…

Vielä kerran kulkivat koko hänen kurjan elämänsä kuvat hänen sielunsa kuvastimessa, ja hän kärsi hirvittäviä sieluntuskia. Hän koetti ajatella kylmästi ja vastusti uljaasti liiallista mielenliikutusta. Ja niin hän lepäsi kauan liikkumatonna ikäänkuin kuollut odottaen vihollisensa poistumista. Kuolema oli hänen ystävänsä, mutta verensyöksyssä hän näki vihollisensa, sillä hän olisi varmasti jäänyt sen jälkeen vielä kitumaan, niin hän ainakin itse luuli, ja ties kuinka kauaksi aikaa…

Pari tuntia oli kulunut. Mitä kauheimmat sieluntuskat, epätoivo, katumus, uhma, pelko ja häpeä olivat raadelleet häntä, mutta vaara tuntui nyt olevan ohi. Hän kohottausi hyvin varovaisesti ja otti laukustaan pienen paperipalasen ja kynän. Sitten hän kirjoitti laukkunsa päällä:

»Tuomari Eemeli Katajisto. Täällä.

Rakas Eemeli! Hautaa Sinä minut, sillä minulla ei ole ketään omaisia. Tervehdin Sinua lähtiessäni nyt viimeiselle matkalleni. Kiitos paljosta!

Martta Hagen.»

Hän nousi hyvin varovaisesti ja kiinnitti paperilipun neulalla hattuunsa, jonka oli ottanut päästään ja asettanut pöydälle. Sitten hän lähestyi pientä kirjoituspöytää, jonka laatikossa hän tiesi Hugon säilyttävän browningpistoliaan.. Hän otti sen esille laatikosta ja tarkasti, oliko se ladattu.

— Vihdoinkin olet minun kädessäni, sinä kallis vapauttaja, musta, viileä kuolemanavain…