Maailma alkoi musteta hänen silmissänsä, ja kevyt verivirta tulvahti suuhun, mutta samassa hän ehti kohottaa pistolin ohimolleen ja laukaista sen…
Sitten oli kaikki hiljaista. Kaksi punaista verivirtaa yhtyi hänen vaalealla puvullansa niinkuin kaksi eri vuorilta tulevaa pientä puroa…
Saman päivän lehdessä, jossa laajasti kerrottiin taiteilijatar Martta Hagenin elämäntyöstä ja hänen miellyttävästä, iloisesta persoonastaan, oli myöskin pikku-uutinen, joka koski Albert Hakalaan enemmän kuin hänen serkkunsa Martan kuolema, sillä hänen mielestään kuolema oli Martalle pikemmin onni kuin onnettomuus…
Uutinen kuului: »Kihlauksensa ovat julkaisseet lääket. kand. Väinö Teiskoja ja ylioppilas, neiti Lahja Kaario, kirkkoherra E.A. Kaarion ja hänen puolisonsa Mathildan, o. s. Lindegren, tytär.»
Albert tunsi kouristuksen sydämessään ja vaipui tuskallisiin mietteisiin. Seinällä hänen edessään oli hänellä kaunis, Italiasta tuomansa jäljennös antiikkisesta korkokuvasta, joka esitti nukahtanutta raivotarta — Furia Addormentata. Vain kaunis pää oli säilynyt tästä aikoinaan ehkä hyvinkin kauniista taideteoksesta.
Raivotar, jonka otsa ja nenä kulkivat kauniina, suorana viivana, oli sulkenut kauhua herättävät, tenhoisat silmänsä. Silmäluomet lepäsivät kevyinä silmien päällä ollen valmiit minä hetkenä hyvänsä kohoamaan ja paljastamaan silmät, jotka aina hehkuivat vihaa ja juovuttavaa hurmaa. Kauniina aaltoina lainehtivasta tukasta olivat useat kiharat valuneet vallattomina alas kaulalle ja poskille ikäänkuin hillittömät, intohimoiset ajatukset. Suu oli päättäväisesti kiinni, mutta piirteissä sen ympärillä oli unessakin raivo ja vaimentunut tuska…
Kaunis oli tuo uinahtanut raivonhengetär kylmässä, herkässä unessaan, mutta sen ilmeestä näkyi, että nukkuessakin sen korkean, valkean otsan alla kamppailivat kiihkeät ja kuumat, ristiriitaiset ajatukset.
Albert tuijotti kauan kuvaan. Hänestä tuntui, niinkuin furian silmät olisivat avautuneet ja katsoneet häneen suurina ja hurmaavan kauhistuneina… Raivotar oli herännyt hänessä taas ja kiidätti myrskyn lailla hänen intohimoisia, ristiriitaisia ajatuksiaan…
— Mennyt, ainiaaksi mennyt, — ajatteli hän, ja raivottaren hiukset liehuivat valloillaan intohimojen kuumissa tuulissa niinkuin liput juhlakentällä innostaen, kiihoittaen ja kutsuen taisteluun… Taisteluun oman sielunsa peikkoja vastaan…
Ebba tuli hiljaa hänen huoneeseensa, laski lämpöisen Miurun hänen olkapäällensä ja sanoi matalalla, sointuvalla äänellä: