— Nyt hän on kuollut…
— Niin, haudatkaamme hänet yhdessä. Nyt kai sinä voit antaa minulle anteeksi, sillä hän on löytänyt toisen.
Ebba ei sanonut mitään, vaan suuteli häntä otsalle. Eikä hän tiennyt, että he puhuivat eri asioista…
Helsingin kaupungin hautausmaat, sekä vanha että uusi, kun niitä erottava suurista mukulakivistä tehty, matala aita on poistettu, muodostavat kauniin ja eheän kokonaisuuden.
Oli kirkas toukokuun iltapäivä. Kello kolmen tienoissa jolui pitkin Lapinlahdenkatua harvinaisen pitkä, musta jono ruumisvaunujen jäljessä, joilla lepäsi kellertävästä tammesta tehty vaalea ruumisarkku. Martta Hagenin maallisia jäännöksiä siinä vietiin haudan rauhaan… Kaikissa tämän kadun varrella olevien talojen akkunoissa näkyivät nuo tutut katselijat, joiden päiväjärjestykseen kuuluu kuolemankulkueiden seuraaminen ja saattoajurien lukumäärän laskeminen.
Hagenien uusi sukuhauta oli sen graniittisen pengermäryhmän alimmalla penkereellä, joka ikäänkuin leveinä jättiläisportaina nousee merenrannasta ylös vanhan hautausmaan vanhinta osaa kohti. Avoimen haudan vieressä kohosi suurehko keltainen hiekkakasa, joka oli luotu hautaa kaivettaessa. Vanha runollinen puhe haudan mustasta mullasta ei ainakaan tässä ollut paikallansa, sillä vaalea hiekka kilpaili hohteessa arkun keltaisen tammenvärin kanssa, kun arkkua Chopinin surumarssin soidessa laskettiin hautaan.
Ilma oli tyyni ja keväisen lämmin. Hiljan valunut sade oli antanut vastanousseelle ruoholle hyvinhoidetuilla nurmikentillä erikoisen vihreyden ja tuoreuden loisteen. Korkean graniittiterassin kupeella kasvavat vanhat riippakoivut olivat täynnä vastapuhjenneita lehtiä, jotka sateen jälkeen tuoksuivat koivun pihkalle. Koko maa ikäänkuin höyrysi auringonpaisteessa, ja ilman täytti voimakas, ehkä liiankin väkevä maantuoksu…
Hautausmaan reunoja huuhteleva Lapinlahti lepäsi rasvatyynenä ja kuvasteli korkean taivaan vaaleita pilvenhattaroita sekä etäämmällä olevan tapettitehtaan leveitä, katkaistun sokeritopan muotoisia, matalia torneja ja toisella rannalla olevan mielisairaalan kivirakennuksia. Koko luonto oli kuin heräämässä, kaikkialla oli hiljaista ja kuitenkin eloa, salaperäistä elämänvirettä… Vastakylvetyt siemenet itivät miltei kuuluvasti haudoilla, linnut laulelivat riippakoivujen oksilla, ja joku kala tyvenessä lahdessa ampui rannan kaislikkoon terävälaineisen kiilan.
Chopinin surumarssin kuolemanväsyneet, onnahtelevat tahdit, sen elämänilojen turhuutta, intohimoja, epätoivoa ja tuskaa kuvailevat soinnut olivat täyttäneet ilman, ja sen viimeinen, taivaan rannattoman kirkkauden kaltainen surullinen, mutta samalla uuteen elämään viittaava sointu oli sammunut tyvenessä kevätilmassa…
Pappi siunasi ruumiin. Hänen puheensa oli lyhyt, mutta sovittava. Hän ei sanonut ainoatakaan tuomion sanaa, vaan lopetti siunauksen jälkeen sanoilla: