»Ihmiset, älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»
Eri henkilöryhmistä muodostettu tilapäinen taiteilijakuoro lauloi pari kaunista hautauslaulua, ja sitten luotiin hauta umpeen. Kun Martan kasvattiäiti ja kasvatti-isä, Ebba ynnä muut läheisimmät sukulaiset olivat laskeneet kellertävälle, auringossa hohtavalle kummulle seppeleensä, astui haudan ääreen tohtori Albert Hakala. Hän oli aivan kalpea, ja hänen kätensä vapisivat niin, että suuri, okaisista orjantappuroista sidottu vihreä seppele punervine ruusuineen ja tulenpunaisine silkkinauhoilleen heilui hänen kädessänsä. Oli hiljaista, kaikki seisoivat henkeänsä pidättäen, etäämmältä kuului pikkulintujen laulua riippakoivujen oksilta. Albertin ääni värähteli, kun hän lausui ensimäiset sanat:
— Sully Prudhommen kuolematon laulu »Säröinen maljakko» tulee mieleeni tämän kukkien peittämän, vastasyntyneen haudan ääressä… Kristallimaljakossa on salainen, näkymätön särö, joka kenenkään aavistamatta hiljalleen syöpyy ympäri koko maljakon. Sen sisällä oleva vesi tihkuu hiljaa, huomaamatta pois, ja siinä oleva kukka kuihtuu vähitellen kaikkien nähden… Samoin tässäkin lepäävän sydämessä oli salainen särö, joka vähitellen kiersi koko rakkaudenkaipuisen sydämen, ja kenenkään siihen syytä aavistamatta kuihtui tämä hento kukka…
Kaikkien silmät vettyivät, syvä liikutus valtasi kaikki saapuvilla-olijat, ja tuomari Katajisto itki ääneen. Eräs pieni peipponen oli asettunut istumaan aivan lähellä olevan tuomen oksalle ja lauloi hartaasti, oikein sydämensä pohjasta. Puhuja vaikeni hetkiseksi, ja kaikki kuuntelivat pienen linnun laulua. Sitten puhuja jatkoi:
– Rakkautta hänen sielunsa kaipasi, mutta koskaan elämässään ei hänen osakseen tullut se suuri, kaivattu rakkaus. Hänen elämänsä jos kenenkään oli tuskaa ja myrskyisää kamppailua sielunsa raivottarien kanssa, ja hän haavoittui niin usein…
Toiselta puolen lahtea, jossa mielenvikaisten sairaala sijaitsee, oli jo pitemmän aikaa kuulunut mielipuolien huudahduksia. Mutta juuri kun puhuja lausui viimeiset sanansa, kuului yli tyvenen lahden pitkä, valittava ja raaka huuto… Myöskin saattojoukosta kuului samassa valittava huudahdus. Se oli taiteilija Hertellin juoksupoika Ville Nenonen, joka purskahti äänekkääseen itkuun…
Monet saapuvilla-olijoista, jotka tiesivät Martan pienen lemmentarinan, tulivat levottomiksi, Albert vaikeni kesken lauseen… Syntyi hetken hiljaisuus, jota häiritsi vain tuntemattoman mielipuolen kaameat huudot. Pieni peipponenkin oli lopettanut laulunsa. Hetken kuluttua palasi Albertin mielenrauha niin, että hän saattoi jatkaa värisevällä äänellä:
278
— Tämä punaruusuinen orjantappuraseppele, joka on suurimman kärsimyksen symboli, ja nämä tulenpunaiset nauhat, jotka ovat kuva elämän rakkaudesta… säteilkööt rauhallisen leposi yllä niinkuin pian painuvan päivän viimeinen kajastus…
Sitten hän luki nauhoihin painetun runon: