Hän oli tullut mieleltänsä erikoisen herkäksi ja epätasaiseksi. Toisinaan hän saattoi toverijoukossa olla hillittömän iloinen ja tyytyväinen sekä lasketella mitä kevyimpiä sukkeluuksia. Mutta sitten hän saattoi aivan yhtäkkiä ilman mitään erikoisempaa syytä muuttua ärtyisäksi ja riitaiseksi. Hän oli katkera elämälle, ihmisille ja kaikelle…
Martan kuolema herkisti häntä vielä enemmän, ja kuultuansa taiteilija Hertellin suuresta onnettomuudesta hän vallan kauhistui. Hän ei ollut ensinkään taikauskoinen, mutta vastustamattomasti heräsi hänessä salainen, pelokas ajatus siitä, että mitenkähän mahtaa hänen käydä, kun hänen vihollisensa olivat ilman hänen kostoaan sortuneet ikäänkuin taivaantulen iskeminä…
Hän koetti muuttua hyväksi ja ystävälliseksi, ettei vain mitenkään saattaisi itsellensä mitään suurempaa onnettomuutta. Hänellä oli mielestään täysi syy pelätä sellaista, sillä uhkasihan häntä joka hetki se suuri romahdus…
Hän oli vihannut tohtori Hakalaakin, koska tämä oli Martan serkku ja esiintyi ainakin hänen mielestään ylimielisen sopimattomasti Marttaa kohtaan. Ja hänestä tohtori Hakala oli aivan liian varma rikkauksineen ja katsoi oikeudekseen kohdella köyhempiä miten vain halusi…
Harmissaan ja salaisessa vihassaan Hakalaa kohtaan hän oli kehittynyt siihen, että aina vastusti Hakalaa, osakunnassa, puhui tai ehdotti tämä mitä hyvänsä. Eikä hän ollut aivan yksin, sillä aina oli osakunnassa levottomia ja kapinallisia aineksia, jotka tahtoivat mullistuksia ja muutoksia oleviin oloihin, ja hän oli aivan itsestään tullut näiden kapinallisten johtomieheksi.
He myönsivät, että hän puhui hyvin, ja sitten oli hänessä riittävä annos juristeille ja varsinkin, asianajajille tarpeellista ylimielisyyttä ja julkeutta. Hän uskalsi sanoa miltei mitä hyvänsä, sillä hän tiesi mikä oli luvallista, mikä ei, ja tunsihan hän lain…
Hän oli saanut jollain tavalla — hän ei itsekään enää muistanut mitenkä — hiukan vihiä tohtori Hakalan suhteesta Lahja Kaarioon. Joku osakunnan kaikkitietävä juorukello, sillä sellaisia on joka osakunnassa, oli sen hänelle jonakuna iltana kapakassa uskonut.
Hän oli innostunut siitä kovasti, sillä siinähän tarjoutui hänelle erinomainen ase nuorison opettajaa vastaan. Tohtori Hakala oli ilmeisesti nuorison turmelija ja pahuuteen opastaja. Hän kuulusteli asian todenperäsyyttä muiltakin ja sai kuulla, että yksi ja toinen tiesi jotain kertoa tohtorin kiintymyksestä oppilaaseensa, mutta ei kukaan tiennyt varmuudella kertoa mitään yksityiskohtaista tai muuta merkitsevämpää. Joka tapauksessa oli tämä erinomainen aihe juorun levittämiseen. Mikä niin tehoaa kuin parjaus… Puhtainkin ihminen sen edessä muuttuu mustaksi, ja vaikka hän vihdoin puhdistuisikin parjauksen syytöksistä, jää hänen kohdalleen ainaiseksi liihoittelemaan eräänlainen tumma, epämääräinen varjo, joka milloin tahansa voi muuttua synkemmäksi ja uhkaavaksikin…
Mutta nyt hän oli muuttanut mielipidettään, sillä Martan hautajaisissa hän oli huomannut, kuinka hieno mies tohtori Hakala sittenkin oli. Tohtori Hakala oli kutsunut hänet heti Martan kuoleman tiedoksitulemisen jälkeen luoksensa ja ojentanut hänelle Martan kirjeen, joka oli löydetty hänen hatustaan. Tohtori Hakala oli liikutettuna kysynyt, sallisiko hän heidänkin sukulaisina ottaa osaa Martan hautaamiseen. Hän ei tahtonut loukata kuolleen viimeistä tahtoa ja kysyi sentähden hänen suostumustaan. Olisihan tohtori Hakalalla ollut täysi oikeus menetellä kuinka vain tahtoi ja olisihan hän voinut hävittää Martan viimeisen kirjeen, mutta juuri siinä, että hän esiintyi niin ystävällisesti häntä kohtaan, hän osoitti mitä miehiä hän oli…
Ja haudalla, siellä hän oli saanut viimeiset todistukset siihen, että tohtori Hakala ansaitsi hänen arvonantonsa. Hän katui ilkeyttään ja iloitsi siitä, että parjauksensa ja ennen kaikkea välillinen lähestymisensä tohtorinna Hakalaan oli, kuten hän itse luuli, täydellisesti epäonnistunut….