Hän päätti olla varovainen, hän tahtoi olla hyvä, sillä hän pelkäsi pahuuden koituvan itsellensä vaurioksi. Hän oli päässyt vapaaksi ikäänkuin jostain ilkeästä painajaisesta. Se painajainen oli ollut hänen intohimoinen rakkautensa ja siitä johtuva katkeruus ja vihamielisyys… Nyt se oli muuttunut masentavaksi, aina jäytäväksi kaipaukseksi…
XX
Kokonainen vuosi oli kulunut.
Kevät; kesä, syksy ja talvi olivat menneet painostavassa levottomuudessa, sillä sodan vaara kummitteli yhä, mutta hiljaa ja rauhallisesti oli kaikki kulunut. Mitään onnettomuutta ei kuulunut, ja elämä kulki entistä latuaan vain sillä erotuksella, että omaisuudet jossain määrin olivat vaihtaneet omistajiaan ja että kaikki oli huomattavasti kallistunut ja rahan arvo pienentynyt…
Oltiin taas keväässä…
Tuomari Katajiston oli onnistunut luovia ohi monien salakarien, sillä rahansaanti oli edelleen hyvin helppoa ja sen kysyntä oli pieni. Kaikilla, joilla oli rahoja, lainasivat niitä mielellänsä kunnollista korkoa ja varmoja takuita vastaan, sillä pankit eivät maksaneet sanottavia korkoja talletuksista.
Osakunta vietti uuden ylioppilastalon kapea-akkunaisessa, ikävän ja epäkodikkaan näköisessä salissa pientä juhlaa erään heimomuiston kunniaksi. Juhla oli paraassa käynnissä, kun tuomari Katajisto saapui tähän runsaslukuiseen seuraan. Vastustusmieliset kerääntyivät heti hänen ympärilleen yksitellen, kenenkään huomaamatta, ja pyysivät häntä puolustamaan nuorisoa tohtori Hakalan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan, sillä heidän tietoonsa oli tullut, että kuraattori tässä juhlassa ilmoituksensa mukaan tulisi puhumaan, ja mitäpä tuo maailmanparantaja muutakaan osaisi kuin haukkua akateemista nuorisoa.
Mutta tuomari Katajisto oli rauhallisella mielellä, hän ei tahtonut kapinoida eikä herättää riitaa. Mutta silloin hän sai kuulla kunniansa. Hän oli luopunut periaatteistaan ja koko kuluneen talven aikana joko karttanut tovereitaan tai suorastaan pettänyt heitä. Hän oli saanut rahoja kuolleen rakastajattarensa serkulta, niin, se oli hyvin todennäköistä, koskapa hän näin kauan oli voinut välttää kaikkien odottamaa vararikkoa ja koska hän ei enää koskaan uskaltanut puhua sanaakaan tohtori Hakalaa vastaan…
Tuomari Katajisto kiivastui, hänen lakimiesverensä kiehui ja kuohui kiihoittaen prosessiin, mutta hän hillitsi itsensä. Ei maksanut vaivaa ryhtyä nuorten poikaviikarien kanssa suutaan soittamaan. Mutta hän sai kuulla lisää. Hän oli petturi, hän oli siis hyväksynyt tämän nuorisonturmelijan periaatteet, hän taisi olla sosialisti? Minkälaista oikeutta hän mahtoi jakaa? Siinä oikeudessa ei ollut rahtuakaan oikeutta, se oli oikeuden polkemista…
Tuomari Katajisto vastasi jotain, mutta hän huomasi, että hänen oli hyvin vaikeata saada sananvuoroa. Hän oli varomattomasti heitellyt tulisoihtuja tappuravarastoihin, ja nyt ne olivat sytyttäneet kaikki ilmi lieskaan…