Mutta samana hetkenä kuin vanhus kuolleena kaatui Kristuksen ristin yli, syntyi etäisessä maassa lapsi, jonka sydämessä oli uskonpuhdistuksen voimakas itu — — —
PITKÄ-PIENA.
Monen monta unetonta yötä, monta ristiriitaisten ajatusten pimeää hetkeä oli Pitkä-Piena viettänyt! Niin tulisesti hän rakasti Rannan-Pirkkoa. Yksinpä ajatus, saada hänet omistaa, syöksi veren hänen poskillensa, kuuma huuma suonissansa souti, rintansa paisui, ja ikuisen onnen lämmittävä laine läikkyi povessansa. —
Vaan hiljaa hiipien, huomaamatta, epätoivo hänen sieluunsa sukelsi; tuskin vielä syntyneenä se jo kasvoi varmuudeksi, - niin hän tiesi sen varmaan, olihan Pirkko itse sanonut: — toista lemmin! — Vaan pilkistipä toivo sentään toisinaan hänen pimeään poveensa; — ehkä aikaa voittain Pirkko heltyisi, ehkä suuri lempensä sytyttäisi tulosen Pirkon rinnassa!
Mutta yhtäkkiä poljetun rakkauden loukattu ylpeys kohotti päätänsä; se nousi, vastustuksista huolimatta se kohosi, tummana kyynä se mateli ja vihan siitti. — Lailla syysyön se hitaasti hiipi, ensin hämäränä, vihdoin synkkänä pimeytenä se sielun valtasi ja pimitti sen. Tummuneessa sielussa asui vain yksi valtava, ihana tunne — kosto.
— Kostan, kostan, — puheli Pitkä-Piena itsekseen syöksyessään ulos talviseen yöhön. Taivaan ikitulet kirkkaina loistivat tummalla pohjallaan. Vinha viima puhui pohjoisesta, huokuen hyytävää kylmyyttä Pitkän-Pienan kuumille ohimoille. Nietos jalan alla ulvahteli Pitkän-Pienan hurjasti juostessa Rannan-Pirkon mökkiä kohti.
Pian oli hän suuren kivikirkon kohdalla, jonka kiilamainen katto näytti yhtyvän taivaanlakeen. — Yhtäkkiä hän pysähtyi, vaivoin pidättäen läähättävää hengitystään, hän kuunteli, — hän terästi kuuloaan, vaan ei kuullut muuta kuin tuulen kohinaa kalmiston kuusissa.
— Tuuli se vaan, — ajatteli hän ja joudutti juoksuaan. — Jo seisoi Pitkä-Piena Pirkon asunnolla. Hän painoi korvansa pirtin seinään, ei kuulunut risahdustakaan; - He nukkuvat kaikki —, mutisi hän itsekseen, jos surmaan hänet, surmaan samalla molemmat sisarensa, viattomat raukat — viaton Pirkkokin! —
Lemmen lämmittävä sisäinen tuli ei vielä kokonaan ollut sammunut, vielä kerran se hetkeksi hulmahti, Pitkä-Piena kotvan epäröi. Vaan ikäänkuin karkoittaen heikkouttaan hän läähättäen sopersi: — Kostoa sinulle, sieluni surmalle! —
Hän painoi raskaan tukin teljeksi ovelle. Notkeana, joka taholle vaanivana, kuin saalista tavoittava peto, hän liikkui kantaessaan tuohia ja risuja vajasta. Teräs kalskahti piin laitaan, taula hehkui, ja käpristyen tuohet tuleen syttyivät.