— No, mitä hauskaa? —
— Nouda meille vaikka Pitkä-Piena kirkosta —, ehdotti vanhin, — niin tuo, tuo, huusivat lapset yhdestä suusta.
— Ei sitä sieltä saa —, vastusteli Ursula pelokkaana.
— Saa sen, se liikkuu mielellään jouluaamuna! —
Eikä Ursula voinut muuta kuin suostua lasten outoon ja kamalaan oikkuun, hän ei uskaltanut vastustaa, sillä lapset olisivat kannelleet äidilleen, joka oli nuori, vallaton rouva. –
Ursula sytytti tuohuksen ja astui ulos kylmään yöhön, hän värisi kylmästä ja pelosta. Pakkanen paukahteli pappilan tuvan nurkissa, Ursula oli pudottaa pelästyksissään tuohuksen kädestään — — — kylmä hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän saapui kantamuksineen lastenkammioon.
Lapset parkaisivat pelosta ja huusivat, — vie pois, pois — — sillä eivät he uskoneet Ursulan uskaltavan tuoda Pitkää-Pienaa. Juoksujalan palasi Ursula saman tien ja seisotti Pitkän-Pienan paikallensa, vaan juuri kun hän oli päästämäisillään siitä irti, tarttui luuranko lujasti häneen luisella kädellään. Kauhun tyrmistämänä pudotti Ursula tuohuksen ja yrittäissään riuhtaista itsensä irti astui hän sen päälle. Tuohus sammui — —, luuranko tarttui toisellakin kädellään ja painoi häntä vasten luisia ryntäitään. Hillittömästi itkien rukoili Ursula armoa — —
— Mene kirkkoon ja rukoile siellä olevalta morsiameltani minulle armoa, niin olet vapaa! —
— Mahdotonta, mahdotonta, ovethan ovat lukitut, — nyyhkytti Ursula.
— Vanno rukoilevasi, niin päästän sinut, ovet kyllä aukenevat! Ja
Ursula vannoi pyhän valan.