Tuskin oli Ursula vapautunut luisesta syleilystä, kun kirkon ovet juhlallisen hitaasti aukenivat. Kirkas valo loisti alttarilta, jonka ääressä kolme impeä hohtavan valkeissa puvuissa polvistuneina rukoili. Heidän ohimoillaan väreili jumalallinen kirkkaus, ja kultaiset kirjat heidän käsissänsä välkkyivät kuin aurinko. Urut soivat hiljaa, niin utuisen vienosti, ja heleät naisäänet yhtyivät urkujen hyminään. —
Ääniaallot paisuivat vähitellen valtavammiksi, tuntui kuin temppeli olisi avartunut — soitto paisui paisumistaan, ja valkeiden neitojen kiitosvirsi kaikui mahtavana. -Ursulan valtasi syvä hartaus, ja hän lankesi maahan impien eteen.
— Vapauttakaa Pitkän-Pienan sielu —, rukoili hän. Valo ristiinnaulitun edessä himmeni, ja päätään pudistaen herkesivät immet laulustaan.
— Päästä, oi päästä minut, olet tuomittu, armoa ei sinulle suoda! —
— Rukoile innolla, rukoile palavasti! –
Ursula polvistui toisen kerran ja rukoili:
— Lepoa, rauhaa suokaa hänen sielulleen rakkautensa tähden! —
Valo ristiinnaulitun edessä kokonaan sammui, urkujen pauhu taukosi, ja kaamea hiljaisuus täytti temppelin.
— Ikuisesti olet kadotettu, syntisi ovat liian suuret, oi päästä minut! —
— Rukoile kauniimmin, rukoile! Armonsa he minulle suovat, onhan jouluaamu, rauhanhuomen! —