Kun tämä tapahtuma oli tullut Pyhän isän tietoon, julisti hän, että scala santaa on noustava polvillaan kulkien ja ken sen tekee hän saa suuren anteen.
Niin tapahtui, että ihmiset kilvan riensivät Laterani-kirkkoon ja polvillaan nousivat näitä portaita, vaikka se oli raskasta ja vaivaloista, ja he suutelivat kolmea ylintä porrasta, joissa Kristuksen veren jäljet olivat valkoiseen kiveen syöpyneet.
Mutta suuri oli katuvaisten syntisten luku, ja marmoriportaat alkoivat kulua, särmät pyöristyivät. Silloin laudoitettiin portaat, ja kilvaten kiipesi kristikunta näitä pyhiä portaita.
* * * * *
Pölyisenä, matkasta uupuneena astui vaaleatukkainen, sinisilmä nuorukainen eräänä iltapäivänä Laterani-kirkon pääovesta sisään: jaloissaan oli hänellä tuohiset kuluneet taniaiset ja kädessään pitkä, katajainen ryhmysauva.
Heti ovensuussa lankesi hän polvillensa ja alkoi ryömiä portaita kohti. Lähellä seisova avulias munkki tarjoutui tekemään tämän vaivaloisen työn pienestä maksusta, mutta pyhiinvaeltaja sanoi:
— Itse on minun noustava levottoman sieluni portaita! —
Ja hän suuteli ensimmäistä porrasta. Näin suudellen jokaista porrasta saapui hän vihdoin ylimmälle askeleelle ja hän rukoili:
— Herra minä kiitän Sinua, että sinä annoit minulle voimaa nousta minun sieluni sameista syvyyksistä sen kukkuloille! —
Mutta silloin puhkesi hänen sauvansa ryhmyistä ohuita oksia, hienot vehreät neulaset eivät koskettaissa pistäneet, ja vasta syntyneet katajanoksat kantoivat pieniä kukkia, vaan vaalea nuorukainen itki, sillä kukkivan katajan tuoksu oli tervehdys hänen kaukaisesta kotimaastaan.