Varhaisesta aamusta illan hämärään asti kuului maantien sivulta kiven kilkatusta, sillä suurta kivikirkkoa siellä rakennettiin.
Oli helteinen päivä, työväki piti paraikaa ruokalepoa.
He keskustelivat hiljaa miltei kuiskaten siitä kamalasta sunnuntai-illasta; siitä oli jo kohta pari viikkoa kulunut.
— Sitäköhän se Herska tarkoitti, kun se sanoi, ettei se enään kirkon töihin ryhtyisi, — puheli eräs joukosta.
— Ei se mitään, mitäs niistä juopuneen sekaisista puheista, puhui mitä sattui —, sanoi toinen.
— Mutta ei sitä vaan sen koommin ole työhön kuulunut —, puuttui puheeseen kolmas, — eikä se ole uskaltanut näyttäytyäkään sen jälkeen, pelkääköhän se joutuvansa rautoihin, mutta kukas sitä taitaisi todistaa, että juuri hän Iikkaan osui, silloinhan oli pilkkosen pimeä!
—Sitäpaitsi on talon renki, se kalpea Hinti jo vangittu, sillä häntä laki epäilee! —
— Mutta olihan se silloin sairaana! —
— Jaa mitäs siitä, mutta Hinti oli ainoa mies, jonka siinä talossa sinä iltana tiedettiin olevan, niin sanotaan! —
Miehet nauroivat hiljaa, mutta samassa kiintyi heidän huomionsa toisaalle. Pitkin pölyistä tietä näkyi kulkevan kolme miestä aivan lähekkäin, kun ne tulivat lähemmäksi saattoi helposti erottaa, että se keskimmäinen kulki sidottuna niiden kahden välissä.