Jylhänä seisoo korkea, musta hirsipuu Kokemäenjoen partaalla, sen varjo makaa maassa niin pitkänä ja raskaana, sillä on kesäinen, myöhä ilta.
Rauhallisena astuu kookas, kalpea nuorukainen rahille hirsipuun alla, hänen kalpeat poskensa saavat auringolta punaisen hohteen, sillä on kesäinen ilta.
Kokemäen kellot kumajavat kesäisenä iltana, kuumasta maasta nousee viileä sumu, ja niinkuin kellojen soitto liitelee vapautunut, viaton sielu korkeuksia kohti — — —
* * * * *
Mutta siellä missä uutta kivistä kirkkoa rakennettiin, siellä oli ääntä ja liikettä. Herska oli palannut kirkon työhön, sillä vaara oli ohi, eikä kukaan enään uskaltanut puhua siitä tapahtumasta.
Eräänä iltana nosti Herska muiden miesten kanssa suurta kiveä kirkon seinään, se oli jo paikallaan, ja yksin hän täytteli savella muurissa olevia koloja; aurinko laski punaisena korkean harjun taa.
Yhtäkkiä huomasi hän, että hänen kätensä olivat veriset, eikä hän kuitenkaan voinut huomata niissä haavaa, hän katsahti kiveen, jota vasten hän nojasi toisella kädellään, ja huomasi, että kivi tihkui verta, viattoman verta! Hän alkoi huutaa kauheasti, menetti tasapainonsa ja putosi maahan lyöden ohimonsa terävään kiveen.
Kun toverit saapuivat paikalle löysivät he Herskan kuolleena maasta ja näkivät, että kivi kirkon seinässä tihkui verta, ja yksi miehistä lausui:
— Jumala on armollinen —, ja kaikki polvistuivat maahan verikiven kohdalla, johonka laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat. — —