SYDÄMENUSKO.
— Miksi karjuu kohiseva koski, mitä huutaa Nokianvirta, hyytävät vedet, hyiset pyörteet, mitä itkette yössä! — Mitä ulvot, miksi uliset Jäämimaan pyhä virta —, näin puhui suurkodan uljas Pii-sydän ja kääntyi toiselle kyljelleen kodan pehmeällä poron taljalla.
— Emo, kuuletko sa Nokian laulun, kuuletko himohuokunan kamalan, — — nukut akka, naisesta ei valvojaksi! —
Hiillos riutuu paaden päällä, nukkuu emo, lapset nukkuu, Pii-sydän vaan ei nuku, silmänsä tuijottavat, korvansa kuuntelevat jokaista säveltä kosken laulussa. Hän tarttuu poronsuoniseen rihmaan hiilipaaden vierellä ja kiskaisee voimakkaasti siitä, talja siirtyy savuaukolta, tanot katossa aukon suulla väräjävät, ne soivat matalaäänisesti. —
Pii-sydän makaa selällään ja tutkien katselee korkeata taivaan kantta, tuuli vinkuu, koski huutaa, ja kevyet tuohet soivat — — —
Pii-sydän kuuntelee henkeään pidätellen ja tähystelee; tähtiä lentää tummalla laella.
— Mitä, lensikö sekin, pohjantähti itää kohden —, mutisee Pii-sydän ja nousee levotonna vuoteeltaan, hän vetää nahkamekkonsa ylleen ja mataa kodasta taivasalle.
Koskelle hän rientää, kuumana verensä kohisee, sydän niin oudon rajusti lyö.
— Mitä ulvot, koski pyhä, miksi riitteesi sulavat, miksi iljankos alenee! — Pii-sydän hyppää putouksen alla vesipaadelta toiselle ja pääsee vihdoin Hälläpyörteen kivelle, jonka juuria koski kuumimmin jauhaa. Hän kohottaa kätensä ja huutaa yli pauhun:
— Kuole ääni hurjan rinnan, vaikene itku vesien! —