Sitten laskeutuu hän polvilleen paadelle ja silmäilee hiidenkirnua kiven kupeella, se on tyhjä, ilman vettä. Hän sieppaa nahkaisen lakkinsa ja alkaa lippiä sillä vettä hiidenkirnuun, mutta se ei täyty, vesi on syönyt puhki kirnunpohjan.
— Jo tiedän, uhria Ukko ulisee —, lausuu Pii-sydän ja painaa jäätyvän lakkinsa suortuvilleen. Ketterästi kuin ilves hyppii hän kiveltä kivelle iljankoihin lipeämättä.
Tuuli ulvoo, pohja pölyttää lunta, Pii-sydän hiipii kotaansa, lämmin, unkea ilma lehahtaa hänen kylmille kasvoillensa, hän sulkee savuräppänän ja koittaa nukkua. - Otava ei vielä ole kiertoansa tehnyt, kun Pii-sydän akkansa herättää:
— Uhria Ukko ulisee, hae valkein uuhilammas, en tiedä mistä vihansa heitti! —
Emo palaa uuhikodasta, jäärän tuo.
— Unohdit isäntä, eihän Ukko uuhta huoli! —
Pii-sydän sitoo jäärän jalat ja heittää sen olallensa, sitaisee vielä uhripussinsa kupeellensa ja nousee suksilleen —
* * * * *
Pyrynä lumi tuprusi, kun Pii-sydän hiihti. Kuun viimeinen sakara paloi taivaan rannalla kellervänä, tähdet kelmenivät päivän puolla, nouseva rusko ennusti aamua, mutta levotonna kulki pohjantähti.
Sukset luisuivat, lammas määki hartioilla, ja rajusti hiihti Pii-sydän.
Kuu katosi, hän hiihti yhä.