Laatokka lepäsi rasvatyynenä heidän edessään, ja iloiset kalat hyppelehtivät vedessä ja synnyttivät renkaita sileään pintaan. Vaieten katselivat he kalojen iloista leikkiä kunnes Herra vihdoin puhui:
— Simon Jonaanpoika, katso noita eteneviä renkaita tuolla kuultavalla pinnalla, katso kuinka pienestä ne alkavat, pulpahtava kupla on niiden sydämenä, ja ne suurenevat kunnes vyöryvät yli avaran järven! — Niin on minunkin valtakuntani, yhdessä sydämessä se syntyy, laajenee ja valtaa koko maanpiirin! —
Mutta Pyhä Pietari oli katsellessaan huomannut, kuinka renkaat suuretessaan heikkenivät ja kuinka ne vihdoin kuolivat, ja hän kysyi:
— Herra kuoleeko sinunkin valtakuntasi suuruuttaan! — Mutta Herra hymyili ja sanoi:
— Niinkuin kala, joka pulpahtavan vesikuplan synnytti voi vielä toisenkin kuplan siittää, niin minunkin valtakuntani alkaa uudestaan minun toisessa tulemisessani! - Mutta Pietari ei täysin ymmärtänyt Herran puhetta. —
Vaan liian helteiseksi kävi kesäinen päivä, ja Pyhä Pietari ehdotti, että he astuisivat metsän siimekseen. He nousivat ja kulkivat metsää kohti.
Hiljaisina riippuivat koivujen oksat, värähtelemättä seisoivat sinikellot maassa, ja helmeilevä pihka valui pitkin vaikenevien mäntyjen kaarnaisia kylkiä.
He saapuivat korkeiden kuusien varjostamaan laaksoon, ja Herra istahti mättäälle suurilehtisen haapapuun alle, Pietari istui riippakoivun alla. Mutta haavan lehdet alkoivat levottomasti väristä. Ne liikkuivat kiihkeästi pyörien pitkissä kannoissaan, eikä tuuli käynyt —
Koivun lehdet riippuivat velttoina, väreilemättä, ja Pyhä Pietari katseli ihmetellen puiden elämää ja vihdoin hän sanoi:
— Herra, haapapuun sielu on herkempi kuin muiden, koska sen lehdet tyvenelläkin väräjävät! Herkät sielut aina värisevät! Herra, katso se laulaa ja haaveilee, eikä tuuli käy! —