— Ota, se tuottaa onnea, se on kuninkaan hame —, nauroi eräs vieressä seisova toveri.
— Kuninkaan hame —, kuiskasi Lucius värisevin huulin ja kohotti sen kiihkeästi käsivarrelleen, mutta voimakas huuto:
— Ristiin naulitse, ristiin naulitse —, sai hänet kalpeaksi, ja hän seisoi kyynelsilmin käsivarrellaan punainen kudottu hame. — —
* * * * *
Kauhea, vaiherikas päivä oli kulunut, Lucius seisoi huoneessaan ja riisui kiiltävää haarniskaansa. — Se tuottaa onnea —, kaikui kuin kehoitus hänen korvissaan, ja hän pukeutui punaiseen hameeseen, mutta nurkassa seisova verinen keihäs liikahti, sama keihäs, jolla Lucius oli päällikön käskystä puhkaissut Jesuksen kyljen, ja Lucius kalpeni, mutta pian valtasi hänet vaan yksi ajatus: — se tuottaa ehkä onnea, ehkä Dina syttyy häneen! —
Mutta kun hän katseli itseänsä, huomasi hän, että hame ulottui vaan polviin asti, se oli liiaksi lyhyt, hän ei siis voisikaan sitä käyttää, ja epätoivon runsaat kyyneleet vierivät pitkin punaista hametta, jonka voimaan hän uskoi.
Viimeinen toivon säde oli sammunut, Lucius vaipui polvilleen ja rukoili jumaliaan, ja kun hän nousi riisuakseen hameen, huomasi hän, että se oli tarpeeksi pitkä, ja hän tunsi, kuinka se levitti suloista lämpöä hänen nuoreen ruumiiseensa.
Hän seisoi hetkisen liikkumatta ja kuunteli verensä lämmintä laulua, kuunteli syntyvän onnensa herkkää hyminää — — — ja lähti ulos. —
— Dina, avaa! —
— Ken yössä? —