— Nouskaat, käykäämme, katso se lähestyy, joka minut pettää! —
Kuului kaukainen melu, niinkuin metsän kohina, — kuului valtava huuto kuin meren pauhu, loistivat hulmuavat soihdut kuin tähdenlennot, loistivat hiotut miekat kuin Judaksen silmät, kun hän joukkoansa johti.
— Terve Rabbi —, kuiskasi hän ja suuteli Jesusta, mutta sotamiehet sitoivat hänen kätensä ja kuljettivat ylimmäisen papin Kaifaan tykö.
Judas juoksi edellä ja sai luvatun palkkansa, kolmekymmentä hopeapenninkiä.
Iloisin mielin riensi hän kotiansa ja levitti rahansa asuntonsa halkinaiselle marmoripöydälle. Lekottavan lampun valossa ne olivat niin puhtaita, niin kirkkaita, ja kirkkaasti ne helisivät, puhdas ja iloinen oli niiden soitto ja valkoisin varmoin käsin helisteli Judas helppoa saalistaan. Hän kuunteli — rahatko soivat, vai sydänkö löi — — —
Hän tuijotti rahojaan pöydällä, mutta kumma, äsken niin kirkkaat rahat olivat lyijyn harmaita. Hän kasteli niitä suussaan ja hieroi niitä vaatettansa vastaan polvella. Ja Judaan rahat olivat kirkkaat! —
Hän kokosi ne kukkaroonsa, joka oli punaisesta langasta kudottu, ripusti sen nahkavyöllä kupeellensa ja lähti ulos, sillä sisällä oli tukahduttavan kuuma. —
Huomaamattansa oli hän kulkenut ylimmäisen papin Kaifaan asunnolle ja heräsi ajatuksistaan vasta silloin, kun atriumissa lämmittelevä kansanjoukko huusi:
— Terve Judas! —
— Terve Judas —, vastasivat atriumin avarat pylvästöt.