Häntä huumasi, sydän löi niin oudosti, tunne oli sekava puoleksi iloa, puoleksi tuskaa. — — —
Häntä värisytti, mutta ei rohjennut mennä hiilloksen luo istumaan, vaan asettui hän pylväiden pimentoon sieltä seuratakseen Jesuksen kohtaloa.
Tuntui niin raskaalta sydänalassa.
Kuului voimakasta huutoa, papit kiistelivät, ja sanojen tulvasta erottautui selvästi — Jumalan pilkkaaja —, mutta hiilloksen ääressä istuva väkijoukko huusi:
— Kuolema Jumalan pilkkaajalle! — Judaan polvet notkahtivat, hän oli vaipua maahan, mutta samassa putosi rahakukkaro vyöstä lattialle, sen kilahdus herätti hänet tuntoihinsa. Lämpöä ja iloa valui hänen suoninsa, kun hän taipui kukkaroa nostamaan, ja hiljaa kenenkään huomaamatta hiipi hän pois — —
Kotia tultuansa levitti hän taas rahansa pöydälle ja iloitsi niiden paljoudesta. Harmain käsin piteli hän rahojansa ja antoi niiden pudota sormiensa lomitse nauttiakseen niiden helinästä, mutta niiden ääni oli kuin halvan vasken. —
Hän kuunteli — rahatko soivat, vai sydänkö löi — — —
Hän katseli rahojaan pöydällä, mutta ihme, äsken niin kirkkaat rahat olivat punaisia ruostepilkkuja täynnä. Hän kasteli niitä suussaan ja kiillotti niitä vaatteellansa polvellaan. Ja Judaan rahat olivat kirkkaat! - Mutta sitten keräsi hän ne kouraansa ja heitti yhtaikaa kiviselle pöydälle, mutta siitä huolimatta oli niiden kilinä kalsea ja heikko kuin vasken.
Vapisevin, harmain käsin keräsi hän ne kukkaroonsa ja juosten kiiruhti ylimmäisen papin asunnolle. — Aamu jo valkeni, tähdet taivaalla alkoivat sammua, ja vaalea sirpinmuotoinen kuu näkyi taivaan rannalla, mutta Judaan mielessä oli yö. —
— Terve Judas, hän on kuoleva —, huusi kansanjoukko Judaalle, kun hän hengästyneenä saapui Kaifaan atriumiin.