— Kuoleva —, kuoleva —, kuiskasi Judas.
Hän pyysi päästä ylimmäisen papin puheille, mutta onnistumatta, sillä Kaifas juuri sopi pappien kanssa Jesuksen kuolemasta. Kun Judas kuuli tämän, juoksi hän kotiansa, mutta rahakukkaro kupeellansa tuntui niin raskaalta, että hän vaivoin jaksoi sitä kantaa.
Heti huoneeseensa tultuaan heitti hän sen pöydälle niin, että se halkesi, ja soimatta niinkuin lyijyiset rahat vierivät ne marmoriselle pöydälle. Judas vaipui hervotonna istumaan, sydämensä löi rajusti; hän sieppasi rahan pöydältä, se oli raskas ja kostea, hän katseli sormiaan, ne olivat punaiset.
— Verta, verta —, huudahti hän kauhuissaan ja pyyhki käsiään, mutta punaiset rahainjäljet näkyivät hänen kämmenillään.
Hän kuunteli — rahat eivät soineet, sydän vain löi — — —
Hän keräsi verta valuvat rahat pöydältä, repäisi hameensa liepeestä palasen ja sitoi rahat siihen. Judas lähti ulos ja saapui ylimmäisen papin Kaifaan luo, heitti rahat hänen jalkoihinsa ja huusi:
— Minä pahasti tein, minä petin viattoman veren! —
* * * * *
Kaupungin ulkopuolella oli savinen pelto, sen pellon viheriöivää pientaretta pitkin kulki Judas, ja ojanteilla kasvoi kukkivia orjantappuroita ja ohdakkeita, mutta Judas ei niitä huomannut, sillä hän kulki katsellen käsiänsä, joissa veriset rahojen jäljet näkyivät.
Pellon toisessa päässä kasvoi kolme matalaa palmua, ja Judas huomasi ne puut. Hän otti vyön, jolla rahakukkaro oli ollut sidottu, ja hirtti itsensä keskimmäiseen palmuun — — —