Äiti katsahti poikaan ja tunsi rikaskutrisen pienen Johanneksen. Hänellä oli kädessään pitkä, ohut myrttipuinen sauva, jonka pää muodosti pienen ristin. Johannes taivutti itsensä ruusua ottaakseen, mutta silloin sauva putosi, ja korkeat kiviset kaaret kaiuttivat sen putoamista; Jesus-lapsi heräsi, katseli äitiänsä kysyvin silmin, mutta onnellinen äiti hymyili, sillä autuus säteili lapsen katseesta. —

Pieni Johannes oli nostanut ruusun lattialta, mutta sen puna oli käynyt valkeaksi, ainoastaan Jesus-lapsen suudelmien jäljet näkyivät punaisina veripilkkuina sen valkoisilla terälehdillä, ja Jesus puhui:

— Minun ruusuni kalpeni nähdessään ristin, mutta minä annan sille värinsä jälleen —, hän suuteli ruusua, ja tumma puna valui pitkin terälehtien hienoja suonia. Ja onnellinen äiti hymyili.

— Se on Johanneksen ruusu —, sanoi Jesus-lapsi ja ojensi sen pienelle paimenpojalle, joka ilosta väristen kohotti kättänsä ojennettua ruusua kohti. Ja niin suuri oli pienen Johanneksen ilo, että hän unhotti kaiken, — kaiken.

— Johannes, älä unohda ristiäsi, huusi Jesus-lapsi, kun iloinen paimenpoika juoksi pylvästössä kädessään tumma orjantappuraruusu. —

Hän tuli ulos pimeään yöhön, Betlehemin tulet olivat sammuneet, ainoastaan korkean taivaan tähdet tuikkivat lauhassa yössä. - Mutta ihme, kirkkaasti loisti punainen ruusu kulkijan pienessä kädessä, se säteili punaista valoaan, eikä koskettaissa polttanut. Tulena hehkui Jesus-lapsen tumma ruusu. Ja niinkuin aarretta suojeli Johannes kallista ruusuaan. Päivin kantoi hän sitä povellaan pehmeän taljan alla, mutta illan tultua antoi sen säteillä tenhoisata valoaan. —

Mutta kerran tuli Johannes suureen Jerusalemiin ja käveli iloiten kauneudesta maaherran avarassa puistossa. Pehmeällä ruohokentällä kasvoi hento kukka, jota hän taipui ottamaan, mutta samassa putosi ruusu povelta tasaiselle nurmelle. Heti maahan tultuaan se juurtui ja kasvoi äkkiä suureksi ruusupensaaksi.

Turhaan vuodatti Johannes kyyneleitä, sillä Jesus-lapsen ruusu oli ainiaaksi kadonnut; hän poimi pensaasta paljon ruusuja, mutta ne eivät palaneet pimeässä.

Suuria voimakkaita piikkejä varret kasvoivat, ja ahkeraan käyttivät maaherran soturit sen varsia syyllisiä ruoskittaissa, mutta voimakkaammaksi kasvoi vaan orjantappurapensas maaherran suuressa puistossa, ja mehiläiset sen suurista ruusuista iloitsivat. — — —

* * * * *