Valkeni se aamu, jolloin Jesus seisoi purppurapuvussa Pilatuksen palatsin marmoripylvästössä, ja ulkona odottava kansa meluten iloitsi. — Mutta onneton äiti itki! —
Saapuivat sotamiehet käsissään kukkivia orjantappurapensaan okaisia oksia. He alkoivat naurain punoa notkeita varsia, ja punaiset ruusut hohtivat. —
Ja kun sotamiehet olivat saaneet seppeleen valmiiksi, painoivat he sen Jesuksen päähän, mutta punaiset ruusut kalpenivat, ainoastaan veripisarat helmeilivät niiden valkeilla, värisevillä terälehdillä, ja Jesus puhui:
— Minun ruusuni, te kalpenitte, sillä te näitte ristin, mutta minä annan teille värinne jälleen —, hän kosketti kruunua, ja veripisarat levisivät imeytyen terälehtien valkoisia suonia pitkin. Sotamiesten nauru kuoli, ja onneton äiti itki. —
Sotamiehet tämän nähtyään riensivät pensaan luo ja löysivät sen täynnä valkoisia ruusuja, joiden terälehdiltä tummat veripisarat noruivat vihreälle nurmelle. Ja kun Pilatuksen sokea puoliso kuuli orjanruusuihmeestä, lankesi hän maahan polvillensa ja huusi: — Minä uskon, minä uskon, että hän oli Jumalan mies! —
Ja Pilatuksen puoliso antoi taluttaa itsensä sen suuren pensaan luo, jonka ruusuista verta tihkui, ja oudosta odotuksesta väristen taittoi hän ruusuja siitä pensaasta.
Mutta palvelijat pelkäsivät, sillä mailla lepäsi synkkä pimeys, vaikka oli keskipäivän hetki. Ja Pilatuksen puoliso painoi ruusuja silmiänsä vasten, ja hänen näkönsä palasi. Mutta kun hän aukaisi silmänsä, oli ympärillä pimeys kuin sokeuden yössä, ja ainoa mitä hän näki oli veripisarat, jotka loistavina tulihelminä putoilivat synkässä pimeydessä.
Mutta tämä tapahtui silloin kun Jesus ristillä riippui, ja kun onneton äiti seisoi ristin alla ja itki. — —