Heikko Amina istui kaivon partaalla ja itki kuollutta miestään, ja kyyneleet putoilivat lähteen pyhään veteen.
— Ilta läheni.
Viimeiset pyhiinvaeltajajoukot pysähtyivät Zemzem'in partaalle ja joivat sen kirkasta vettä, eivätkä he tietäneet, että pyhän äidin kyyneleet olivat siihen sulaneet. Ja joukot kääntyivät vielä kerran pyhää Qa'baa päin ja rukoilivat matkarukouksensa. Mutta yhä vain istui pyhä Amina lähteen reunalla ja itki.
Oli jo miltei pimeä, kun iloinen nauru herätti surevan äidin, pieni kauniskasvoinen Mohamed juoksi surevan äitinsä luo, ja häntä seurasi heidän ainoa perintönsä Omm Aimân orjatar.
Mohamed kiipesi äidin syliin ja lepäsi siinä katsellen korkean kannen kiiluvia tähtiä, mutta äkkiä kääntyi hän ympäri ja koitti etsiä merkille panemiaan tähtiä Zemzem'in kirkkaasta pinnasta.
Hän makasi suullaan äidin helmassa ja katseli kaivon sileätä kalvoa, tuhansin siellä tähtiä kuvastui; — mutta putosiko jotain, lähteen pinta värähti, ja pienet rengaslaineet pakenivat toisiaan kuollen lähteen reunoja vasten.
— Äiti, heititkö mitään lähteeseen —, kysyi pieni Mohamed.
— En, lapseni, kohtalon tähdet vain lentävät —, kuiskasi äiti, ja taas putosi kyynel lähteen kalvoon, eikä Mohamed voinut sitä liikettä vedessä ymmärtää. —
Hän katseli ja etsi isonkarhun sikermää veden tummasta peilistä. — Tuolla, tuolla —, puhui hän itsekseen ja ummisti hetkeksi silmänsä. Kun hän ne taas avasi, huomasi hän sikermässä vain kuusi tähteä, jotka alkoivat hiljaa liikkua veden kalvon väreillessä, ne joluivat lähemmäksi toisiaan ja muodostivat jousen kuvan.
Mohamed katseli silmää räpäyttämättä, mutta hänen korviinsa tunkeutui suruinen, pitkäsävelinen kuolinlaulu, uskollinen Omm Aimân lauloi. — Vaan tähdet ne vetäytyivät terävälle kaarelle kuin kireäksi jännitetty jousi, mutta Mohamed iloitsi, ettei siinä jousessa ollut vasamaa.