Seuraavan päivän aamu oli viileä ja kuulakas, päivä paistoi hellästi ja lämpimästi. Vanha Ganges valmisteli saviruukkujaan ja laittoi niitä kuivamaan.
— Paista hellästi, oi päivä, ja kuivaa ruukut, että minun sydämeni pehmiäisi —, puhui hän itsekseen.
Ja päivä paistoi hellien, sopivasti kuivuivat ruukut, ei koviksi kuin kivi, vaan sitkeiksi ja kestäviksi.
— Joudu, ilta, olen valmis, sydämeni on otollinen —, puhui hän.
Tuli ilta. Palmupuiden suuret lehdet lopettivat huojuntansa, metsien laulut kuolivat, ja virran vuolteet keinuttivat lootoskukkia.
Valkoisia kiviportaita astui vanha Ganges kädessänsä saviruukkuja, ne olivat viimeiset ruukkujen koko luvusta. Huojuen nousi hän portaita ja taittoi notkean köynnöskasvin suuren palmun vyötäriltä. Hän punoi köynnöksen ruukkujen korvien läpi ja sitoi ne yhteen. Sitten kiinnitti hän ne hartioillensa ja laskeutui pitkään laulaen pyhään virtaan.
Tyhjät ruukut kannattivat häntä veden pinnalla ja vain hitaasti imivät vettä pienistä suistansa. Virran vuolteet veivät vanhusta mukanaan.
Tuli pimeys. Mustat joutsenet lähtivät kätköistänsä ja liittyivät vanhuksen seuraan, verkalleen jolui virtaa kuoleman jono.
Lootoskukka syttyi tuleen ja kuiskasi vanhukselle.
— Taita matkaasi elämän ilo! — Mutta vanhus vaikeni. Syttyi toinen kukka ja puhui: