— Armahda Kiesus minua, armahda, me varastimme maljasi syntiemme sovitukseksi, sen kauhean murhan sovitukseksi Pohjan kirkolla! — Armahda minua, sillä sydämeni rauhan takia minä tahdoin muuttaa sinun maljasi sinun toiseen asuntoosi, asuntoosi Pohjan kirkossa — —, näin rukoili Risto.
— Armahda minua, minä vien sinun maljasi takaisin sinne asuntoon, jossa sinä parhaiten viihdyt —, rukoili hän epätoivoissaan, mutta kylmä tuuli lauloi matalaäänistä kuoleman säveltä, ja terävät jääsirut helisivät, Risto taisteli elämästään. —
Mutta hetken päästä kohosi hän taas pinnalle ja sai kiinni kelluvasta maljasta. Vielä muutama ponnistus, ja hän pääsi jäälle kädessään kultainen ehtoolliskalkki.
Kuun valo oli muuttunut valkeammaksi, ja tuuli oli tyyntynyt. Riston vaatteet olivat kimalteisessa riitteessä ja vihdoin ne kokonaan jäätyivät. Tultuansa rantapengermälle istahti hän hetkiseksi ja katseli sylissään olevaa kultaista maljaa. Se oli täynnä punaista vettä, se helmeili niin kiehtovasti kuun valossa kultaisessa maljassa. Hän kohotti sen huulillensa ja maistoi —, se oli viiniä, Kiesuksen verta!
Risto lähti liikkeelle, sillä niin ankarasti hän paleli, että vaivoin saattoi maljaa käsissään pidellä. Jos joisi siitä vähäisen, se niin lämmittäisi ajatteli hän. — Mutta se on sovituksen verta —, hän voitti kiusauksen ja juoksi raskas kalkki kädessään, pisaraakaan ei siitä läikkynyt, vaikka malja vaappui.
Pitkä oli taival, kylmä oli, vaikka kuinka juoksi.
— Jos sittenkin hiukan maistaisi, vain hiukan! —
Samassa näki hän kuinka puhdas, valkoinen jänis säikkyen hyppi yli tien, Risto säpsähti ja ajatteli:
— Viattomana saavu Herran huoneeseen, sillä hän on armahtanut sinut kylmästä kuolemasta — — ja hän kiihdytti juoksuaan. — —
Vihdoinkin seisoi hän avonaisella sakariston ovella, kirkosta lehahti hyväilevää lämpöä hänen kasvoillensa, ja hän pysähtyi hetkiseksi. Sitten kulki hän yli hohtavan kuun varjon lattialla ja pysähtyi ristiinnaulitun kuvan edessä.