— Olen täyttänyt lupaukseni, olen vapaa — — — vapaa kaikesta, — ajatteli Risto ja kohotti maljan huulillensa. Niin katkeran kirpelää se viini oli, mutta sittenkin hän siitä joi, hengittämättä joi — — —
Kalpeat aamutähdet jo katselivat kirkon pienistä akkunoista, ja yhä seisoi Risto alttarin ääressä kultainen malja huulillansa. —
Päivä jo paistoi, kun kirkon ovet aukenivat, ja papit saapuivat messuun, mutta yhä seisoi Risto ja joi.
Kauhuisina yrittivät papit riistää maljaa hänen käsistään, mutta jäätyneet kädet eivät taipuneet. Hiljaa tuskin kuultavasti kuiskasi Risto:
— Pohjattomat ovat ihmisten synnit! –
Pelon valtaamina koittivat papit viedä häntä ulos, mutta turhaan, sillä hän oli jäätynyt lattiaan kiinni. Ja kuollut ilme kasvoissaan sopersi hän:
— Loppumaton on sovituksen veri! -Mutta papit tupruttivat pyhääsavua, ja kuoripojat lauloivat katumusvirsiä, vaan turhaan, sillä onneton Risto vaan joi ja änkytti:
— Kaikki synnit eivät vielä ole sovitetut! —
Mutta silloin huusi piispa korkealla äänellä:
— Ken Herran pyhyyttä on pilkannut hän on ikuisen kadotuksen oma, sillä vaikka maailman valtameret huuhtelisivat hänen sydäntään, niin ei se sittenkään puhdistuisi, sillä pyhyyden pilkka on mustin synti! — Ja urut pauhasivat, ja savut tuoksuivat, mutta Risto huusi yli pauhun: