Kun olin hiukan rauhoittunut, palasivat ajatukseni jälleen illan tapahtumiin. Kapteenin suhteen olin hyvin utelias. Kuka hän oikeastaan oli? Samassa pälkähti päähäni ajatus. Jospa vielä ehtisin katsomaan vieraskirjaa ennenkuin valot sammuivat! Kaminalla oleva pieni pendyyli osoitti neljännestä vaille kaksitoista. Ehtisin aivan hyvin. Kunhan vain en enää tapaisi tohtori Dahlia! Mutta uteliaisuus sai minussa vallan, ja katsottuani ensin varovasti ovelta oliko käytävässä ketään, lähdin kiireimmän kautta päärakennukseen. Biljardihuone kauhistutti minua, sen ohi täytyi päästä. Onneksi se olikin aivan pimeä. Ei ketään näkynyt enää missään. Ei ovenvartijakaan ollut enää huoneessaan, mutta lamppu paloi siellä vielä ja kirja oli avoimena pöydällä. Tänä päivänä oli saapunut ainoastaan yksi vieras. Tartuin lujasti molemmin käsin kirjaan kiinni, sillä nimikirjoituksen täsmälliset, suorat kirjaimet näyttivät äkkiä paisuneen jättiläissuuruisiksi ja pyrkivät pois kirjan lehdellä.
Siinä seisoi: Ruhtinas Darcheffsky, meriväen kapteeni, Helsinki.
5.
Ruhtinas Darcheffskyn tulosta sanatorioon oli kulunut muutamia päiviä, muutamia melkein onnellisia päiviä ja muutamia hirvittäviä öitä. Sillä päivisin vilkas, reipas tunturielämä huumasi ja tappoi alakuloisuuden ja mustat ajatukset. Ne eivät kestä Norjan taivaan ihanaa kirkkautta ja valoisaa, kevyttä sineä. Ne pakenevat palatakseen hämärän kanssa, kun varjot peikkojen tavoin hiipivät tunturin rinteitä, ja pieni lammikko alhaalla laaksossa alkaa muuttua mustaksi, vaanivaksi silmäksi.
Olimme levähtäneet pienessä tunturiravintolassa. Edessämme levisi ääretön, äänetön lumierämaa, hanget kimaltelivat auringossa ja lumi peitti kaikki terävät kivilohkareet ja särmäiset kallionkielekkeet muodostaen niistä kummallisia, satumaisia olentoja jotka näyttivät viittailevan, huhuilevan ja antavan merkkejä toisilleen. Aivan edessämme kapea, kyynäränkorkuisten kinosten reunustama tunturipolku ikäänkuin putosi syvyyteen, josta se taas jonkun maikan päässä vaivalloisesti kohosi, litistäytyi kahden mahtavan, talon muotoisen kiven väliin kadoten sitten äkkiä jäljettömiin. Tuolla kaukana alhaalla se taas ilmestyi näkyviin hiipien varovasti pitkin pienen lammikon reunaa. Lammen jäällä liikkui tummia olentoja, ne olivat luistelijoita. Lähistöllä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, puut vain ojentelivat lumisia käsivarsiaan ikäänkuin valkoinen taakka olisi puuduttanut niitä.
Istuin parvekkeen kaidepuulla. Ruhtinas seisoi portaiden juurella katsellen alas laaksoon.
— Luulenpa, että meidän nyt täytyy lähteä täältä. Kello on paljon.
— Teillä on tänään kiire, kapteeni, te olette varmaankin väsynyt tähän runolliseen yksitoikkoisuuteen.
— En ensinkään. Sitäpaitsi tiedätte varsin hyvin — – –
— Mitä sitten?