— Sattuu kyllä, neiti Punahilkka, mutta hänen miehensä sattui myöskin olemaan minun paras ystäväni.
— Ja ystävyys oli rakkautta voimakkaampi?
— Kuinka lie ollut, ajattelin sitä usein, mutta en vain saattanut ottaa ystäväni vaimoa.
— Mutta jos nyt huomaisitte sen mahdolliseksi, herra kapteeni, niin olisiko asiaa enää mahdoton järjestää? Te puhutte ikäänkuin vanhasta asiasta.
Ruhtinas hymyili. — Se onkin jo vanha asia. Eikä sitä voida enää mitenkään »järjestää», sillä he ovat jo monta vuotta sitten muuttaneet maasta.
— Mutta ettekö ajattele, ettekö koskaan ole ajatellut, että te tuossa suuressa tunnollisuudessanne olitte oikea — tyhmeliini?
Mutta tätä minun ei olisi pitänyt kysyä. Se oli erehdys, johon minä naisellisessa uteliaisuudessani ja äkillisen mustasukkaisuuden vallassa lankesin. Tumma puna kohosi kapteenin terveille kasvoille, ja hänen silmissään leimahti, mutta minä en välittänyt tästä varoituksesta. En ymmärrä mikä pieni paholainen minuun meni.
— Tahtoisitteko ehkä mielellänne lyödä minua? — kysyin hyvin nöyrällä äänellä, mutta naurahdin samalla ärsyttävästi.
– En, mutta minä tahtoisin suudella teitä rangaistukseksi! ja sen minä teenkin, ja juuri nyt!
49