Mieleni kävi hetki hetkellä raskaammaksi. Hallissa istuvat eivät minua ensinkään kaivanneet. Tumma pää tuolla ei kertaakaan kääntynyt minua kohden. Ei kertaakaan! Suuttumukseni oli aivan kadonnut, tunsin itseni vain surulliseksi ja masentuneeksi. Tuskin viitsin enää kuunnella tohtori Dahlin puhetta. Mutta silloin vihdoinkin näin ilokseni, että ruhtinas kävi levottomaksi. Hän näytti hajamieliseltä ja vaikeni. Sitten hän kääntyi ja katsoi salonkiin, mutta ei minuun, vaan jonnekin muualle. Heti minä virkosin ja kävin kahta vertaa rakastettavammaksi tohtorille. Tämä aivan ällistyi. Mutta hän ei ollut tyhmä, ja suorastaan näin, miten hänelle asia alkoi selvetä. Luulin hänen käyvän jöröksi tai jollain tavoin osoittavan mieltään, mutta ei, hän vaikeni hetken ja näytti miettivältä, sitten hän rauhallisesti jatkoi juttelemistaan.
Ruhtinas istui nyt kokonaan äänettömänä ja sigarettiaan poltellen. Hän oli kääntynyt niin, että hän saattoi mukavasti katsella meitä ja nyt hän katselikin meitä aivan vapaasti. Oikea riemuaalto läikähti rinnassani, sillä minä näin hänen silmäinsä, jotka ensiksi olivat katselleet minua vain hämmästyneinä ja nuhtelevina, yhä synkkenevän. Nyt olin suorastaan rakastunut tohtori Dahliin. Nauroin ja katselin häntä silmäripsien alta. Kosto on suloinen! Kostoko? Ei, minä rakastin ruhtinasta ja minut täytti raivokas ilon tunne, kun näin hänen kärsivän; osoittihan se, että hänkin rakasti minua. En voi ensinkään muistaa, mitä puhuin tohtori Dahlille, millekä minä nauroin ja kuulinko minä yleensä ensinkään mitä hän sanoi, sillä ajatukseni olivat niin kokonaan toisen luona. Yhtäkkiä leimahtivat tummat silmät tuolla hallissa, ne leimahtivat vihasta. Ruhtinas heitti sigaretin kädestään ja poistui kiivaasti. Olinko minä voittanut? Hengähdin pitkään ja vapautuneesti! Olinko minä voittanut?
Tuskin oli ruhtinas poistunut, niin minäkin jonkin tekosyyn nojalla lähdin salongista. Tohtori oli keskellä lausetta, kun minä äkkiä nousin, mutta siitä en välittänyt, lähdin vaan. Muistan niinkuin unessa, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen mitään erikoista huomiota, että hän äkkiä painoi huulensa tiukasti yhteen ja että hänen kummallinen, kalsea ihonvärinsä kävi vieläkin kalseammaksi. Mutta mitä minä siitä välitin. Mitä liikutti minua ikävä, vastenmielinen tohtori Dahl!
Juoksin portaita yläkertaan. Biljardihuone oli tyhjä. Otin telineestä mailan ja aloin umpimähkään leikkiä palloilla. Ajatukset myllersivät aivoissani ja äkkiä tunsin oloni epävarmaksi. Olikohan ruhtinas hyvinkin vihainen? Ehkä hän ei enää leppyisikään? Minä aivan masennuin. Tuli niin paha olla, etten tiennyt mitä tehdä.
Käytävästä kuului askeleita. Joku tuli ja tarttui takaa voimakkain, varovaisin käsin käsivarsiini, niin etten voinut liikahtaa. Taivuttaessani päätäni taaksepäin katselin suoraan tummansinisiin silmiin, jotka eivät hellittäneet katsettaan.
— Miksi te olette minulle niin paha, neiti Punahilkka?
— Pahako?
— Niin, ette puhu minulle, katsotte ohitseni ikäänkuin olisin pelkkää ilmaa, kiusaatte ja kidutatte minua liehitellen tuota inhoittavaa ihmistä. Olenko minä niin verisesti rikkonut teitä vastaan, ettekö enää milloinkaan aio puhua minulle? Punahilkka? Hänen kiihkeä, matala äänensä oli muuttunut rukoilevaksi, mutta minä en voinut vastata. Sanat takertuivat kurkkuuni. Hän piti minua yhä painettuna itseään vastaan ja minun täytyi vain katsoa hänen pohjattomiin, helliin silmiinsä. Hänen kasvonsa lähenivät, mutta minä yhä vain tuijotin, tuijotin niinkuin kadotettu sielu Kaikkivaltiasta.
— Punahilkka, etkö sinä vastaa? Punahilkka, rakastatko sinä minua?
Silmiäni alkoi kirveltää. Elämäni minä antaisin, jos saisin häntä rakastaa! Minä, joka olin hänet pettävä — — —. Voimakas vavistus valtasi minut. Ovi takanamme kävi, käsivarret hellittivät otteensa. Minä kumarruin punastuen vihreän veran yli järjestellen palloja. Ruhtinas meni hermostuneena ikkunan ääreen.