Aluksi tuntui kovin oudolta, miltei mahdottomalta, tottua uusiin olosuhteisiin. Nuoruuden joustavuudella mukauduin minä siihen kuitenkin suhteellisesti helpommin kuin hän. Kun Herbert-serkku, joka jo parin vuoden ajan oli hoitanut isäni raha-asioita melkein kokonaan — sillä isäni oli aina pitänyt omaisuutensa hoitamista suurena vaivana ja rasituksena — selitti minulle tilanteen, erotin heti kaikki palvelijat, paitsi Petteriä ja vanhaa Anastasiaa, ja kaikki talousmenot supisteltiin mahdollisimman pieniksi. Isän sairastuttua oli Herbert aivan kokonaan ottanut hoitaakseen isän raha-asiat. Liikemaailmassa tapahtuneen romahduksen jälkeen, jonka kautta mekin olimme kadottaneet omaisuutemme, vaati Herbert minua selittämään isällekin uuden tilanteen. Mutta kun minä varovasti yritin selittää sitä hänelle, tuli hän siitä niin järkytetyksi, etten kertonutkaan hänelle koko totuutta. Minä käsitin väärin hänen säikähdyksensä. Luulin, että hän, joka kaiken elämänsä oli elänyt tuhlailevassa ylellisyydessä, kauhistui sitä, että hänen nyt, vanhuutensa ja sairautensa päivinä, oli opittava elämään köyhän miehen elämää. Se oli erehdys, onnettomuutta tuottava erehdys, sillähän ajatteli vain minua.

Minä en sitä liennyt, ja nähdessäni hänen rakkaissa silmissään hätääntyneen ja kauhistuneen katseen, koetin lieventää äskeisiä sanojani. Meitä oli tosin kohdannut onnettomuus, mutta se ei kuitenkaan ollut niin musertava, että olisi syytä säikähtyä! Meidän tulisi tietenkin supistaa menojamme, mutta ne olivatkin tähän asti olleet aivan tarpeettoman suuret. — Isä ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittuneella, vaan pyysi saada puhutella Herbertiä.

Ennenkuin Herbert saapui isän luo, neuvottelin hänen kanssaan pitkän aikaa, ja me päätimme salata häneltä totuuden mikäli se oli mahdollista. Kaikkialla pienessä kodissamme saisi köyhyys hiipiä ja varastaa — jollen saisi sitä karkoitetuksi — mutta isän huoneisiin se ei saanut päästä! Hänen lähimpään ympäristöönsä se ei saisi tunkeutua. — Oi, jospa silloin olisimme olleet avomielisiä toisillemme, isä ja minä, silloin ehkä olisi suurin onnettomuus kuitenkin ollut vältettävissä, mutta silmäni avaantuivat vasta liian myöhään, silloin kun onnettomuus jo oli astunut kynnyksen yli.

Kaikista ponnistuksistani huolimalta alkoi pieni pääomamme pian huveta kokoon. Taistelu kävi yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin koko talossa, isän huoneita lukuunottamatta, tuskin oli mitään kyllin kallisarvoista köyhyyden ahnaille silmille. Kaikkein viimeiseksi erosin isoäidin ihanasta kaulakoristeesta, timanttirististä, jonka hän oli saanut morsiuslahjakseen. Tämä tapahtui pari päivää kihlaukseni purkautumisen jälkeen.

Sinä iltana oli täti Auguste-Aurorella tanssiaiset. Kun autonkuljettajamme Petter, joka tosin ei enää ollut mikään autonkuljettaja, vaan isän hoitaja ja talon ainoa palvelija, oli saattanut minut ovelle, hiivin itsekseni ylös pukuhuoneeseen. Muistan, että minua sinä iltana vaivasi oudon painostava tunne. En enää muista mistä se johtui ja tuskinpa silloinkaan olin siitä täysin selvillä. Painoiko minua sinä iltana tavallista enemmän suuri, salainen köyhyytemme, tai johtuiko tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne ehkä siitä, että Lothar oli tavallaan hävinnyt elämästäni, tai, kukapa tietää, oliko se vain lähenevän onnettomuuden aavistelua. Ilma pukuhuoneessa tuntui tukahduttavalta, lamppujen kirkkaus kirveli silmiäni, ja kun kreivitär Lewitzky äkkiä kurottautui katsoakseen olkapääni yli peiliin ja suuri smaragdi-neula hänen tukassaan välähti, tuntui minusta ikäänkuin olisi peilistä ilkeä, vihreä salama äkkiä iskenyt minua suoraan sydämeen. Mutta äkillinen säikähdys menee pian ohi, ja tanssin vilinässä olin puolen tunnin kuluttua aivan entiselläni.

Illallisen jälkeen istuessani silmänräpäyksen ajan yksinäni kasvilämpiössä, näin Herbertin eroavan upseeri-toveriensa parvesta ja tulevan lämpiöön. Suuressa soikeassa kristallipallossa vieressäni uiskentelivat täti Auguste-Auroren lemmikit. Minä en pidä kultakaloista, ne ovat niin lihavia ja tyhmän näköisiä, ja miten kuolettavan ikävää niillä mahtaneekaan olla! Äkkiä Herbert tarttui käteeni, jota nojasin pallon reunaan, ja tarkasteli sitä.

— Missä on sormus?

— Poissa!

Kun hän ei näyttänyt selviävän hämmästyksestään, kysyin minä häneltä tiesikö hän mitään keinoa, millä kaksi niin surullisen köyhää ihmistä kuin Lothar ja minä voisimme mennä naimisiin. Kuvittelinko minä vain, vai leimahtivatko todellakin Herbertin silmät omituisesti, ikäänkuin mielihyvästä — ehkä minä kuvittelin — sillä hän kumartui äkkiä hyvin lähelle minua ja hänen katseensa oli niin vakava ja läpitunkeva, että minua melkein alkoi pelottaa.

— Rakel, en ole koskaan päässyt sinusta oikein selville. Jo lapsena sinä olit minulle arvoitus. Nytkin sinä hymyilet, mutta siitä huolimatta sinun silmäsi ovat hyvin surulliset. Jos koskaan ihmisen suu ja silmät ovat olleet ristiriidassa keskenään, niin sinun ovat! Sano minulle totuus, Rakel, tahtoisitko kernaasti mennä Lotharin kanssa naimisiin?