— Ja mitä tämä totuus sinua hyödyttäisi, Herbert?
— Paljonkin, mutta sinua ehkä vieläkin enemmän!
— Minua?
— Niin, luulen voivani auttaa sinua. Ei, älä käsitä minua väärin. Minä vain tarkoitan, että voisin neuvoa sinulle hyvän keinon, jolla itse voisit auttaa itseäsi ja isääsi.
— Ja millainen se keino olisi, Herbert?
Ketään ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan lämpiössä. Minusta tuntui, että Herbertin katse imeytyi kasvoihini ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea salaisimmat ajatukseni. Minä kestin tämän katseen ulkonaisesti rauhallisena, mutta sydämeni alkoi sykkiä omituisen tuskallisesti. Silloin hän teki minulle ehdotuksensa. Minun olisi tietysti pitänyt kauhistua ja torjua tällainen ehdotus inholla luotani. Mutta minä en kauhistunut enkä torjunut. Minusta tuntui, että tämä oli kohtalo, väistämätön, muuttamaton kohtalo, ainoa mahdollisuus. Ehkä köyhyys oli tappanut minussa kunniantunnon, ehkä sitä ei minussa ollut koskaan paljoa ollutkaan, kukapa tietää. Joka tapauksessa tunsin vain jonkinlaista lievää hämmästystä ja vastenmielisyyttä, ja tämä vastenmielisyys kasvoi minuutti minuutilta. Mutta Herbert ei laskenut minua, hän puhui minulle järkeä, tai sitä mikä kuului järjeltä, ja Herbert oli oikeassa. Hän on aina ollut oikeassa — järjen kannalta. Hän muistutti minulle, etten koskaan ollut pitänyt itseäni suomalaisena, ja syystä kylläkin, olihan isoisäni ja koko sukuni ulkomaalainen, ja paljon muutakin. Ja nytkin kävi kuten niin usein ennenkin lapsuutemme leikeissä: minä myönnyin, ja me teimme sopimuksen. Mutta istuessani siinä iloisessa, kirkkaasti valaistussa huoneessa en vielä oikein käsittänyt mitä olin tehnyt, käsitin sen vasta jälestäpäin.
Niin, jälestäpäin! Yöllä maatessani valveilla hiljaisessa huoneessani tuli tämä tietoisuus kylmänä kauhuna, joka kangistutti jäseneni ja nosti tuskan hien otsalleni. Ja vähitellen minulle selveni, että oli jotain vaikeampaa kuin köyhyys, monin kerroin vaikeampaa — rikollisen päivät ja rikollisen yöt! Mitään paluuta ei ollut. Köyhyys oli karkoitettu, se ei enää irvistellyt talousrahastossa, taikavoima loihti vähitellen takaisin perhehopeat vanhoille paikoilleen. Petterin uskolliset kasvot loistivat hänen hääriessään isäntänsä ympärillä, joka silminnähtävästi reipastui ja nuortui, jollei muusta, niin ainakin siitä vapauttavasta tunteesta, joka näytti vallanneen hänen lähimmän ympäristönsä. Ja minun öitteni kauhut tulivat aamusin täysin korvatuiksi, kun astuessani kirjastoon näin isän istuvan mukavassa lepotuolissaan takkavalkeansa ääressä, pieni herkullinen aamiaistarjotin edessään, rakkaat kirjansa ympärillään ja Rex-koiramme lojuen jääkarhun taljalla hänen jalkainsa juuressa. Se oli kaunis näky: isä ja suuri Rex!
Vaikkakin yö olisi ollut miten huono tahansa, vaikka hän ei olisi silmiään hetkeksikään ummistanut, hymyili hän kuitenkin minun huoneeseen tullessani Rexin heilahuttaessa pari kertaa juhlallisesti hännällään. Kysymykseeni, miten yö oli kulunut, tuli aina sama vastaus: "Erinomaisesti, tyttöseni. Kaadappa nyt kahvia!"
Mutta oli niitä sellaisiakin aamuja, jolloin eivät mitkään herkut hänelle oikein maistuneet, ja hän nojasi kaunista päätään silmät ummessa tuolin selustaa vastaan. Minä suutelin hänen rakkaita käsiään outo, kouristava tuska rinnassani, ja Rex katseli minua merkitsevästi, ikäänkuin sanoakseen huonosti ovat asiat, hyvin huonosti.
2.